Vuonna 1919 vasta itsenäistynyt ja kansalaissodasta selvinnyt Suomen valtio ottaa askelia järjestäytynyttä yhteiskuntaa kohti. Valtiomuodoksi vahvistetaan tasavalta ja eduskunta valitsee ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi K. J. Ståhlbergin.
Samana vuonna, elokuun 25. päivänä ensimmäisen kerran päivänvalon näkee Maria, kutsumanimeltään Maija, omaa sukuaan Hyttinen, sittemmin Kosamo.
– Minulla on ollut vaihteleva elämä, Maija Kosamo muistelee ja nostaa kauniit vaaleat lettinsä kohti asuntonsa kattoa.
Samalla hersyvä nauru leviää huoneeseen.
– Minulla on aina ollut letit päässä, hän näyttää punaisilla nauhoilla solmittuja palmikoitansa.
Maija kasvoi suuressa perheessä ja joutui jo varhain hoitamaan nuorempia sisaruksiaan, kuten siihen aikaan oli tapana. Äidillä ja isällä riitti töitä elannon hankkimisessa ja karjan hoidossa.
Maijan kotitalo sijaitsi keskellä sydänmaata, Puhoksen Kangaslammella, minne Amerikan-reissuiltaan koti-Suomeen palannut isä Matti Hyttinen oli perheineen asettunut asumaan. Navetassa oli lehmiä, tallissa pari hevosta ja laitumella lampaita.
Lapsuusajasta Maijalla on lämpimät ja rakkaat muistot:
– Lapsuus oli ihaninta aikaa elää. Sain olla äidin apuna lampaan keritsemisestä lähtien. Hommaa oli mitä milloinkin.
Koulua hän kävi sen verran, mitä tarjolla oli eli kiertokoulua kylän taloissa.
– Sitten piti lähteä ihmisille töihin.
Ensin Maija oli piikana tätinsä perheessä Kosamojärven rannalla Mattilassa, sittemmin myös muualla, missä monipuolisen työn taitajaa tarvittiin.
– Olen minä ollut pöllimetässäki. Siellä ne voimat kasvoi.
Toisen maailmansodan dramaattinen aika on painautunut Maijan mieleen lähtemättömästi.
– Paras nuoruus ja hulluus oli silloin, hän huokaa.
– En ole eläissäni osannut pelätä. Lapsenakin minua oli turha pelotella millään möröillä, Maija miettii sota-ajan tuntemuksiaan.
Maijan ensimmäinen aviomies Auku Lehmikangas kuoli rintamalla sodassa.
– Ei ollut aikaa jäädä loukkoon itkemään. Siihen piti vaan tottua, laittaa jalat maahan ja lähteä kävelemään eteenpäin.
Sodan jälkeen Maija löysi miehekseen lapsuuden tuttunsa Mikko Kosamon, ja he perustivat perheen Puhokselle Kosamojärven rannalle. Sinne he raivasivat tilan ja rakensivat talon.
Pariskunta sai yhteensä viisi lasta, joista kaksi ensimmäistä kuoli vauvoina. Sydäntä riipivien menetysten jälkeen elämä kuitenkin jatkui ja kolme lasta, Vappu, Sylvi ja Jaska, kasvoi maailmalle. Lapsenlapsia Maijalla on yksi ja lapsenlapsenlapsia kaksi.
– Lapset ovat parhaita asioita elämässä, hän miettii.
Maija arvostaa toisten kunnioitusta, ja hänen mukaansa on tärkeää ottaa toiset ihmiset huomioon.
– Meitä on useampi täällä, ei vain minä itse.
Toisen kerran leskeksi Maija jäi 1990-luvulla ja muutti pian sen jälkeen Puhokselta Kurenalla, missä hän asuu edelleen itsenäisesti.
– Nyt se pittää jo riittää, Maija naurahtaa miesasioista ja kertoo, että vaikka prinssi ratsastaisi valkoisella hevosella kosimaan, Maija sanoisi pilke silmäkulmassa:
– Jatkakaa matkaa, ei ole ratsulle tallia. Tietä riittää eteenpäin.
Satavuotiaan arki sujuu kotipalvelun ja läheisten avun voimin. Suurempaa ohjelmaa Maija ei päiviinsä kaipaa, vaan hän viihtyy nykyisin omien ajatusten kanssa. Vieraita toki piipahtaa silloin tällöin kahvitteluseurana.
– Tässä menee päivä kerrallaan. Kahta samanlaista ei ole.
Tulevaisuudesta Maija ajattelee myönteisesti.
– Toivon hyvää terveyttä ja iloista mieltä. Kai se vanhuus on eessä päin. Oon sanonut, että viekää minut sitten vanhainkotiin, hän nauraa.
Satavuotias miettii pitkän iän salaisuutta.
– On ollut ponteva mieli matkassa, vaikka joskus on ollut kyyneleitä. Ei tässä muu auta, ku nauruksi pittää laittaa!
