Entisen kultapossukerholaisen arjen harvoista tähtihetkistä oli aikanaan säästöpossun tyhjennys kylän postipankkiin. Postineiti avasi possun juhlallisesti kassakaapista ottamallaan avaimella. Itse sitä ei tiirikoimallakaan auki saanut, vaikka kuinka olisi karkkia haluttanut.
Kuukauden kertyneet viikkorahat, kipparointipalkkiot ja kävynpoimintatulot siirtyivät muutamalla kuivamustekynän vedolla siniseen leijonakantiseen säästökirjaan. Saatesanoiksi postineiti kehui ahkeruudella hankittua pääomaa ja korosti säästäväisyyden tärkeyttä. Varoitteli tuhlaamisen turmiollisuudesta.
Vaan eipä enää. Nykyään säästämisestä on tehty lähes synti. Ekonomistit ja rahamarkkinalaitosten satraapit valittelevat, että suomalaiset makuuttavat pankkitileillään miljoonia turhaa rahaa, jonka voisi käyttää yritysten rahoitukseen ja etenkin kulutukseen. Muuten eivät kulutusyhteiskunnan rattaat pyöri.
Se oli joskus 1960-70-luvulla, kun kulutusyhteiskuntaan alettiin siirtyä näilläkin korkeuksilla – noin sata vuotta myöhemmin kuin muualla Euroopassa.
Väki muutti teollisuuskaupunkeihin. Muistona noista ajoista on vanhempien kerrostalojen kellareissa vielä marjakylmiöt ja perunahinkalot. Kulutusyhteiskuntaan sopeutettavat maalaistollot kun olivat tottuneet viljelemään omat eväänsä itse.
Työstä alettiin maksaa palkkaa. Rahalla alettiin hankkia kulutustavaraa ja hyödykkeitä, jotka ennen oli kasvatettu tai valmistettu itse. Kellokortin ulosleimauksen jälkeen tuli eteen ennennäkemätön ongelma nimeltä vapaa-aika. Rahalla ostettiin palveluita ja viihdykettä, joita ei ennen oltu tarvittu ja joihin ei edes olisi ollut aikaa.
Kauppa ja teollisuus alkoivat syytää markkinoille tavaraa, jota ilman ihminen ei voi tulla toimeen. Sitä oli ostettava, kun naapurillakin oli. Insinöörit alkoivat suunnitella vehkeitä siten, että ne menevät rikki välittömästi takuuajan päätyttyä. Muuten eivät kulutusyhteiskunnan rattaat pyöri.
Yhteiskuntaa alkoivat pyörittää markkinavoimat, joista kukaan ei tiedä, mitä tai ketä ne ovat. Selvät setelit vaihtuivat muovikorttiin ja pankkineiti nettipankkiin.
Säästöpossukin on menettänyt virkansa. Ei sitä enää pysty Pudasjärvellä tyhjentämään. Mikäli sellainen harvinainen tapaus sattuisi, kolikot lähetetään muovipussissa Ouluun laskettavaksi.
Lähetin pojan viemään pankkiin kalastuskunnan vähistä verkkolupatuloista kertynyttä käteistä. Tilillepano ei onnistunut, kun ei ollut mukana passia eikä valtakirjaa.
Pari viikkoa yrittelin itse, mutta oli aina palvelutiskille niin turkasen pitkä jono. Viimein onnistui rimaa hipoen, suopeiden pankkineitien hyväntahtoisuudesta. Seuraavalla kerralla pitää olla mukana hallituksen päätös rahanhoitosopimuksesta ja pöytäkirjanote.
Totta se vissiin on, että pankit ovat niin täynnä rahaa, ettei enää holviin sovi. Markkinaviikon jälkeen siirtolaiskirjan myyntituloja yritettiin laittaa tilille painokulujen maksamiseksi. Ei onnistunut, kun oli kirjatili eri pankissa.
Ouluun piti mennä. Ne kaksi paikkaa, joissa hoidetaan kassa-asioita, löytyivät netistä. Ensimmäisessä jonotettiin tunti, jonka päätteeksi saatiin kuulla, ettei siellä käteistä oteta vastaan. Toinen tunti vierähti siinä toisessa paikassa, jossa ne viimein pitkin hampain hyväksyttiin.
Onko se tosi, että tämä on näin hankalaa? Pankkineiti vastasi, että suosimme sähköistä asiointia. Muuten eivät kulutusyhteiskunnan rattaat pyöri.
Juha Hagelberg