”I Faderns, Sonens och den heliga Handelsman”, luulin kuulleeni Luleån hiippakunnan piispa Åsa Nyströmin suusta tämän siunatessa 69 Ruotsin ja Norjan saamelaista rippilasta kesäkuun lopussa Bruträskin kirkossa.
Kielipuolella täytyi taas tunnustaa vajavaisuutensa ”Isän, pojan ja pyhän liikemiehen nimeen ….”
Myöhemmin selvisi, että viimeiset sanat olivatkin ”Andens namn”.
Se, miksi olin kummalliseen paikkaan ja harvinaiseen tilaisuuteen päätynyt, johtui siitä, että sukuun oli muutama vuosi sitten tullut saamelaisverta.
Suomesta katsottuna Raahen korkeudella sijaitsevan Skelleftån – eli meänkielellä Helletin – lähellä sijaitseva pienen Bruträskin kylän upeassa kivikirkossa oli läsnä noin 800 upeisiin lapinpukuihin sonnustautunutta – sekä me, kutsuvieraat Pudasjärveltä.
Kirkko oli viimeistä penkkiriviä myöten täynnä, eivätkä kaikki edes sisään sopineet.
Meikäläisiin rippiäisiin verrattuna saamelaisen konfirmaatio oli ylellistä juhlaa. Lakanakaapujen sijasta ripille päässeet olivat pukeutuneet oman alueensa kulttuuriperinteen mukaisesti.
Aivan kuten Suomen saamelaisten puvuista, näistä saattoi erottaa alueet eli siidat, joista niiden kantajat olivat kotoisin. Upeimmat puvut olivat tietysti norjalaisilla.
Saamelainen ripillepääsy ei muutoinkaan muistuttanut suomalaisten vakavamielistä katekismuksentankkauksen päättäjäistä. Pakollisten liturgioiden ohessa nuorten käytöksestä ja vauhdikkaista esityksistä paistoi ilo, motivaatio sekä korostunut ylpeys omasta identiteetistä.
Vieressä istunut Suomen armeijan tuore reservin alikersanttikin totesi, ettei näkemänsä järjestäytynyt ryhmittyminen olisi onnistunut hänen entiseltä joukkueeltaan.
Ympärillä olevaa ilmapiiriä ja pukuloistoa ihmetellessä muistui auttamatta mieleen myös se historian synkempi puoli.
Jo 1800-luvulta lähtien Ruotsin valtio yritti saamelaista kulttuuria valtakunnastaan kitkeä kaikin mahdollisin keinoin. Viimeiset yritelmät ovat niinkin lähellä kuin 1960-luvulla.
Näkemämme perusteella ainakin Ruotsin kirkko on näiltä osin takkinsa kääntänyt. Sakramentteja oli kirkossa toimittamassa itse piispa ja puolenkymmentä pappia, joista osa oli alkuperäiskansaan kuuluvia.
Toimitukset suoritettiin vieläpä viidellä eri kielellä: pohjois-, etelä-, luulajan- ja piitimensaamella sekä ruotsiksi.
Ensimmäistä kertaa ruotsalaisessa kirkonpenkissä istuneelle vieraskielinen epistola ei auennut, mutta kun Isä meidän -rukous luettiin pohjoissaameksi, suomalainenkin ymmärsi, että kuulumme samaan heimokantaan.