Oman nuoruuden 1980-luku on mediassa uudelleen esillä. Selkäpiissä kutiaa ja ihoni nousee kananlihalle kuullessani Mikko Alatalon Yhdentoista virran maan tai Leuhkat eväät uudelleen.
Ajolähtö ajoi minut autoradiossa opiskelun tielle ulos kodin turvallisesta piiristä. Nämä olivat oman identiteettini rakennuspuita. Nuoren radikaalin kynä piirsi kuvaa autioituvasta maaseudusta.
Tämä kuva on edelleenkin ajankohtainen ja sanat sattuvat. Radikaalista tuli säyseä päättäjä kansakunnan kaapinpäälle. Sama vapauden kaipuu ja mahdollisuus valintoihin on kuitenkin muuttumaton:
”Se maa, jossa kasvoin, on lakien maa ja kunnioittaa kansa lain laatijaa.”
Virkamiehillä on taipumus hallita asioita ja tilanteita. Hallitsemiseen tarvitaan sääntöjä. Tilanne, jossa sääntö ei anna vastausta arjen ongelmiin, on kauhistus.
Sääntöjen rikkomista pidetään sääntöjen heikkoutena, vähemmän kenenkään virheenä. Kun sääntöjä on runsaasti, menevät ne päällekkäin ja tarvitaan lisää erotuomareita. Lainlaatija kuvittelee parantavansa tilannetta laatimalla yhä yksityiskohtaisempaa sääntöä.
Perustuslakimme mukaan meillä on oikeus valita asuinpaikkamme. Nyt maistraattien tulkintaohje asumisesta vapaa-ajan tarkoitukseen osoitetulla kiinteistöllä kieltää sen.
Meille syntyy uuden ajan irtolaisia. Ihmisiä, jotka ovat vailla virallista asuinpaikkaa ja täysivaltaisia toimintaoikeuksia yhteiskunnassa. Heidän elämänsä järjestelyt eivät kuitenkaan ole kiinni kunnan tai muista julkisten palveluista. He tekevät elämänsä ratkaisut täydessä ymmärryksessä ja pystyvät vastaamaan itsestään ja läheisistään.
Asuinpaikan kirjaamatta jättäminen johtaa toimintavapauden menetykseen. Asunnoton on kelvoton kansalainen. Aikaisempaan vankeuden kuristushuonerangaistukseen liitetty kansalaisoikeuksien menetys oli kevyt tähän hallinnollisen kirjauksen seurauksiin verrattuna:
”Siellä on mielivaltaa, sortovaltaa, esivaltaa ja on myös tiedon valtaa kapinat kukistamaan.”
Tuon tulkintaohjeen ja perustuslain väliin mahtuu monta säännöstä, joiden tarkoituksena ei ole ollut alun perin kieltää vapaata asuinpaikan valintaa, vaan enemmänkin turvata asujan oikeuksia. Miten tämä sitten on mahdollista?
Kaavoitusjärjestelmän tarkoituksena on ollut selkeyttää maankäytön ristiriitoja ja suunnitella toimintoja yhteensopiviksi. Meillä on rakennusmääräykset, joiden tarkoitus on taata rakennuksen turvallisuus ja terveellisyys.
Mutta meillä on myös ympäristöhallinto, jonka mukaan kunnat eivät osaa laatia kaavoja, ihmiset eivät osaa ratkaista ongelmiaan ja luontoa suojellaan parhaiten kielloin ja keskittämällä asuminen pois rannoilta tornitaloihin ratojen varsille. Ymmärrys globaaleihin ympäristöongelmin ja maailman pelastamisen taito koetaan keskittyvän ministeriön. Heidän missioonsa on suurempi kuin kansalaisen oikeus.
Ympäristöhallinnon alkuperäissäädökset lähtivät kielloista, joista voitiin poiketa eikä mahdollisuuksista, joihin asetettiin täsmällisiä ja perusteltuja rajoitteita. Tämä rajoittava ajattelun on sitten siirretty kaavoitukseen ja rakentamisen ohjaukseen.
Yhteiskunnan kulloinkin kuumimpien ongelmien ratkaisu on antanut ministeriölle valtuuden tämän ajattelumallin jatkamiseen laajemmin säätelyyn. Ismit ja maailman pelastaminen on legitimoinut linjan.
Nyt tähän kehityksen on tullut seinä vastaan. Onneksi. Kuntien valtaa ohjata kaavoitusta ja rakentamista tullaan vahvistamaan - jos hallitusohjelmaan on uskomista. Tähän tilaisuuteen on tartuttava.
”Vielä kulutan niillä teillä nää kenkäni mun. Ja nousee aurinko takaa suon pitkostetun.”