Tänä vuonna valkoisia lakkeja näkyi Hirsikampuksen ylioppilasjuhlassa tuplamäärä, sillä siihen osallistui myös suuri joukko Pudasjärveltä 50 vuotta sitten ylioppilaaksi kirjoittaneita riemuylioppilaita. Heitä oli paikalla peräti 26, kun uusia ylioppilaita Pudasjärven lukiosta valmistui 27.
Juhlassa riemuylioppilaiden tervehdyksen lausui Maija-Liisa Veteläinen, jonka yhtenä tärkeimpänä sanomana oli: ”Jätä aikaa ajattelemiselle.”
Opettajana, kansanedustajana ja kuntajohtajana elämäntyönsä tehnyt Veteläinen kertoi, että suurena juhlapäivänä tunteet olivat pinnassa.
– Me vuonna 1969 ylioppilaaksi Pudasjärveltä kirjoittaneet olemme levällään ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellakin.
Veteläisen mukaan riemuylioppilaiden joukko sai arvopohjansa, asenteensa ja koulutuksensa kotipitäjästään Pudasjärveltä. Opiskelujen ja työn perässä oli lähdettävä, mutta sielunmaisema säilyy Pudasjärvellä.
– Olemme jostakin kotoisin.
Ylioppilaita hän kannusti kasvamaan aktiivisiksi kansalaisiksi, joilla on juuret Pudasjärvellä, runko Suomen maassa ja latvus ihmiskunnassa.
Pudasjärvellä vuonna 1969 valkolakin sai kaikkiaan 39 nuorta, joista kolme on jo menehtynyt. Elise Mikkonen o.s. Hämäläinen ja Kari Ruokonen päättivät kutsua koolle entiset luokkatoverinsa riemuylioppilasjuhlan merkeissä.
Pudasjärven yhteiskoulu -nimellä toimineessa lukiossa oli 50 vuotta sitten kaksi abiturienttien luokkaa. Mikkonen kokosi A-luokan oppilaat ja Ruokonen B-luokan oppilaat soittelemalla.
Ruokonen kertoo, että tietoja sai jonkin verran metsästää ennen kuin koko joukko saatiin tavoitettua. Apuna hänellä oli myös kolmenkymmenen vuoden takaisen B-luokan tapaamisen aikaiset yhteystiedot.
– Oli se aika työläs homma.
Vastaanotto oli myönteinen ja innostunut, joten tapaaminen päätettiin järjestää.
Hirsikampuksen tiloihin riemuylioppilaat ehtivät tutustua ennen ylioppilasjuhlaa.
– On tämä ollut aivan mahtavaa, huokasi riemuylioppilas Tauno Kujala juhlan jälkeen.
– Toinen muistaa toiset asiat ja toinen toiset, Kujala naurahtaa.
Vanhojen ystävien näkeminen loi ympärilleen paljon iloa ja riemua – moni totesi ääneen, että ei sitä voi uskoa, että lukioajasta on kulunut jo 50 vuotta. Hirsikampukselta joukko siirtyi Hilturannan leirikeskukseen jatkamaan muisteluja ja nauttimaan toistensa seurasta teemalla ”Mihin hävisi 50 vuotta”.
– Piti sitä monesti katsoa kahteen kertaan, että kuka se siinä vieressä onkaan. Tutut piirteet alkoivat paljastua sen jälkeen, kun ehti vähän jutella, Ruokonen tuumasi.
Ruokonen kertoo, että Hilturannassa aika kului rattoisasti. Ohjelmassa oli ruokailu, 1960-luvun laulutuokio kanttori Keijo Piiraisen säestämänä sekä muistelujen vuoro. Jokainen mukana ollut kertoi muistojaa ja elämäntarinaansa arpanumeron osoittamassa järjestyksessä. Useat heistä, jotka eivät päässeet paikalle, lähettivät tapaamiseen kirjalliset tervehdykset.
Riemuylioppilaiden mukaan 1960-luku oli valtavien mullistusten aikaa. Hyvinkin alkeellisista oloista siirryttiin toimivaan kouluun eli nykyisiin kansalaisopiston tiloihin käymään lukio-opintoja.
– Aika loppui kesken, Ruokonen naurahtaa ja kertoo, että osa porukasta oli jatkanut yöpaikassaan muisteluja yökolmeen saakka.
Valkolakki on 50 vuoden aikana ehtinyt vanheta ja kellastua; joillakin se on hukkunut elämän tyrskyihin, mutta muistot abivuodesta ovat vielä aika elävästi muistoissa, joista ovat muutamat kirjoittaneet koosteeseen.
Kirjoitukset olivat liikuntasalissa, jossa sai olla mukana terävät kynät, pyyhekumi, viivotin, terotin ja eväät. Matematiikan kirjoituksessa laskenta-apuvälineenä oli laskutikku ja logaritmitaulut; taskulaskinta ei ollut vielä kenelläkään.
Heleena Uusi-Illikaisen mukaan kirjoitustilanteet olivat jännittävät, sillä ylioppilaskirjoitusten arvosanoja ei saanut viisikymmentä vuotta sitten korottaa, vaan se minkä kirjoituksissa sai se oli siinä.
– Ja jos kirjoitti suomenkielestä improbaturin, oli koko ylioppilaskoe hylätty, Heleena Uusi-Illikainen muisteli 50 vuoden takaisten kirjoitusten tunnelmaa.
Arvosanoja oli vain 3+1: laudatur (l), cum laude approbatur (c), approbatur (a) ja improbatur (i).
Uusi-Illikaisen mukaan lukiossa oli hyvät opettajat ja rehtori Pentti Huttunen on jäänyt mieleeni mukavana miehenä, joka loi opinahjoon mukavan ilmapiirin.
Kielten opetuksessa painotettiin kieliopin hyvää osaamista. Kielen tuottaminen eli vieraan kielen puhumisen osaaminen oli siihen aikaan vähemmällä huomiolla.
Lukioaikanaan Henrik Hämäläinen muisteli tuplanneensa ja sanoi, että ongelmia tuotti englanti ja äidinkieli. Esitelmien pito oli erityisen vaikeaa, koska taidot olivat enemmän ihmissuhdepuolella. Hämäläisen perheessä vietettiin triplajuhlat, sillä Elise ja Ristokin lakitettiin.
– Valokuvaaminen kiinnosti, ja minulla oli oma laboratorio pappilan alakerrassa. Vapaa-aikani meni monien ystävien kesken. Oppilaiden keskinäinen ilmapiiri oli mukava, Hämäläinen muisteli.
Ylioppilaskirjoitukset sujuivat Irma ja Maija-Liisa Ingetin mukaan heidän olosuhteisiinsa ja elämäntilanteeseensa verraten aivan kohtalaisesti. Huoli kotitöistä oli ollut osa heidän arkeaan. Lukiovuodet Pudasjärven Yhteiskoulussa sujuivat heidän mukaansa ”säätyläisyysilmapiirissä”, mikä näkyi ja tuntui melkein kaikessa.
– Muistamme luokanvalvojamme järjestäneen osalle meistä kunnallisesta keskikoulusta lukioon tulleille puhutteluita, joissa ihmettelyn aihe oli: ”Miksi olet täällä koulussa?” he kertovat.
– Kannustava ilmapiiri puuttui. Opettajat olivat auktoriteettejä jalustallaan. Työrauha oli hyvä, mutta dialogia oli vain vähän tai se puuttui.
– Isämme äkillinen kuolema viikko penkkareiden jälkeen toi lisää huolta kodin karjatilan töiden sujumisesta. Vanhemmat kustansivat kaikki lukio-opintojemme maksut: lukukausimaksut, opiskeluvälineet, kouluruokailun ja asumisen vuokrat, sisarukset kertoivat.
Saila Koiviston mielestä elämä oli tuolloin 1960-luvun lopulla paljon yksinkertaisempaa ja selkeämpää kuin nykyään – käytiin koulua ja tehtiin läksyt yleensä niin hyvin kuin pystyttiin.
– Tiedonsaantikin oli pääasiassa kirjojen varassa. Radiota eikä sanomalehtiä ollut kirkonkylän vuokra-asunnoissa. Maailman tapahtumat eivät tulleet niin liki eivätkä ahdistaneet, ei ollut myöskään tietoähkyä. Oli vain koulu ja vapaa-aika, Koivisto totesi.
Hannu Puurunen muisteli kulkeneensa lukioaikana Posiolta Kurenalle linja-autoilla. Tuohon aikaan linja-autoissa oli ollut tunnelmaa.
– Nykypäivään verrattuna linja-autoliikennettä oli sivukyliltäkin runsaasti. Siinä suhteessa kehitys ei ainakaan ole mennyt eteenpäin. Toisaalta maaseutu on kovaa vauhtia autioitumassa, ja taksiautot ovat korvanneet koulukyytejä, Puurunen perusteli muutoksia.
Riemuylioppilas Marja-Liisa Niemi mainitsee opettajien olleen suuria persoonallisuuksia, enimmäkseen mukavia, jopa hauskojakin ja asialleen antautuneita.
Hän muistaa Heikki Tikkasen huumorilla höystetyt äidinkielen tunnit ja ruotsinkielen opettaja Helena Tikkasen hiustyylin, Helmi Huttusen viehättävän hymyn ja englanninopettaja Risto Tuomaalan kulmien välisen syvän rypyn hänen oikoessaan virheellisesti käännettyjä tai puutteellisesti äännettyjä sanoja.
– Koululuokka oli aika ankea, ei ollut audiovisuaalisia laitteita, ei edes piirtoheitintä. Liitutaulu ja liitu toimivat kuitenkin mainiosti opettajien meille oppia jakaessa, Niemi sanoi.
Opettajien suhtautuminen oppilaisiin oli Maija Karilaisen mukaan jälkeenpäin muistellen reilua ja kannustavaa eikä mitään nipottamista.
– Viimeisellä luokalla ei tarvinnut enää edes nousta ylös vastaamaan, mutta aamunavaukseen oli osallistuttava. Suulliset tentit pidettiin niin, että osa olisi ollut jo ennen kirjoituksia ja osa jälkeen. Näissä opettaja-oppilassuhde oli selvästi jo enemmän yhteistyösuhde ja saimme paljon tukea opinnoillemme, ei pelkästään niin, että meitä olisi vain tentitty, Karilainen kertoo lukioajasta.
