Juhannuksen aatonaattona suuntasimme pyöräillen matkakumppanini Jannen kanssa Pudasjärveltä kohti kotikylääni Puolangan Suolijärveä. Lähdimme matkaan iltakahdeksan maissa pienessä sateessa, joka ei vielä menoa haitannut.
120 kilometrin mittainen reittimme kulki suurimmaksi osaksi metsäteitä pitkin, ja ensimmäisen päivän etappimme oli Kirkaslammen laavu.
Heti matkan alussa koukkasimme Kuusamontieltä Parkkisentien kautta metsään, missä tie osoittautui kelkkareitiksi ja melkoiseksi kinttupoluksi ajella.
Näimme reitillä rappioromantiikkaa henkivän autiotalon ja nuoren hirven, joka tietysti ehti pötkiä pakoon ennen kuvan nappaamista.
Pyöräilimme halki Keinäsperän kylän ja nautimme kirkkaanvihreästä luonnosta. Vähemmän maalaisromanttisia näkymiä kohtasimme Utajärven puolella Tuhlaajapojantiellä, jonka ojassa rykötti poltettu auton raato.
Pian kohtasimme tien laidalla myös loistonsa menettäneen 1970-luvun Mercedes-Benzin ruostuneen kenttäsirkkelin vierestä.
Seisahduksia kiinnostavien nähtävyyksien kohdalla haittasi järjetön housuvalintani, sillä heti pysähdyttyäni verenhimoisten hyttysten legioona iski piikkinsä ohuiden leggingsien läpi, puhumattakaan kasvoista ja käsistä.
Ensimmäisen päivän 50 kilometriä tulikin sitten poljettua käytännössä yhtä kyytiä. Sen siitä saa, kun ehdoin tahdoin pakkautuu suoalueille.
Saavuimme Kirkaslammelle puoliltaöin, ja saimme heti ensimmäiseksi ihastella lammelle lennähtänyttä joutsenpariskuntaa.
Vähäiset matkatavaramme kulkivat pyörän satulalaukuissa, joihin olimme mahduttaneet pieninä ylellisyystuotteina purkilliset olutta makkaroiden kaveriksi.
Oluet viilenivät lammessa, kun sytytimme nuotion ja Janne viritteli laavuun teltan suojaksi hyttysiltä. Ukkonen kumahteli ja vettä satoi, kun aloimme yöpuulle.
Huoli seuraavan päivän pyöräilykelistä kasvoi. Aamulla tilanne ei näyttänyt sen valoisammalta, sillä heräsimme rankkaan vesisateeseen.
Sade rauhoittui tihkuksi, ja epävakaasta säästä huolimatta lähdimme suunnitelmamme mukaisesti Olvassuolle.
Kengät kastuivat huonokuntoisia pitkospuita kävellessämme. Näkymä suon lintutornista toi palkinnon, kun mahtava suo levittäytyi eteemme tyynessä hiljaisuudessaan.
Pian alkoi kuitenkin kunnon ryske, kun vesisade yltyi, ukkonen jyrisi ja salamat välkähtelivät suon yllä. Tulihan siinä mieleen, ettei korkea lintutorni ehkä ole paras paikka ukonilmalla, mutta toisaalta käveleminen keskellä myräkkää ei houkutellut sekään.
Ainakin torni tarjosi suojan sateelta. Ukkosen väistyttyä kauemmaksi suuntasimme takaisin laavulle, ja kastuimme matkalla tietenkin likomäriksi.
Taas kerran tuli todettua, ettei viisas luota matkasuunnitelmia tehdessään sääennusteisiin.
Jatkoimme rankkasateen jälkeen matkaa, ja pian sadekuuro hyökyi taas päälle.
Ukkonen ja sade tuntuivat seuraavan meitä ihan keljuillakseen – sade taukosi välillä siksi aikaa, että vaatteet ehtivät hiukan kuivahtaa. Ukkonen häilyi välillä kauempana, mutta pian se paukkui taas lähempänä.
Maailmankirjat olivat siis sekaisin, kun tuulet ja pilvet pyörivät mieltä vailla. Puolangan puolella tiet vielä muuttuivat isojen kivenmurikoiden peittämiksi möykkeliköiksi.
Jannella oli kokeneena pitkien matkojen pyöräreissaajana allaan kunnon menopeli, minä taas vinttasin vaihteettomalla mummopyörälläni. Hermot kiristyivät, ja saattoi siinä päästä muutama karski voimasanakin.
Kainuun mäkinen maasto yhdistettynä kivikkotiehen ja kamalaan säähän sai lopulta päreeni kerta kaikkiaan palamaan, ja päätin häipyä juhannuksen viettoon grilliherkkujen ja huurteisen pariin niin pian kuin mahdollista.
Turvauduin varasuunnitelmaan, ja hommasin serkultani autokyydin Vattuperäntien ja Puolangalle johtavan 78-tien risteyksestä. Pyöräilymatkaa kertyi minulle noin 85 kilometriä, autokyydistä kieltäytyneelle sinnikolle Jannelle täydet 120.
Epäilenpä, ettei matka tuntunut moiseen rääkkiin hyvin tottuneella vielä missään.
Vastoimme kotitaloni vanhassa pihasaunassa rasitetut lihakset vetreiksi ja mielialakin kohosi löylyissä monta astetta. Juhannuspäivänä perheystävän 40-vuotisjuhlat entisellä kyläkoulullani tansseineen kruunasivat reissun. Olin lopulta tyytyväinen myös omaan ponnistukseeni aloittelevana pyöräilijänä.
Selittää ne hiihtäjätkin, mutta seuraavaa pyöräreissua varten ajattelin kyllä hankkia kunnon varusteet pyörästä housuihin ja mahdollisimman tappaviin hyttysmyrkkyihin.
Suomen suot
Soita syntyi Suomeen jääkauden jälkeen, noin 10000 vuotta sitten.
Ihanteellisten olosuhteiden ansiosta suot peittivät lopulta kolmanneksen maaperästä.
Turvetta kerryttävät suot toimivat ilmakehän hiilinieluina, ja auttavat siten kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan. Ne tasaavat tulvia ja suodattavat puhdasta vettä. Lisäksi suot tarjoavat tärkeän elinympäristön muun muassa lukuisille lintulajeille ja kasveille.
Nykyään yli puolet suotyypeistä ja suuri osa niiden eliölajeista ovat hyötykäytön takia uhanalaisia.
Suot tarjoavat mahdollisuuden virkistyskäyttöön, ja ovat merkittäviä laidunalueita poronhoitoalueella.
Soita hyödynnetään muun muassa vesistöjen rehevöitymistä aiheuttavaan turpeenottoon. Lisäksi turpeen poltto tuottaa runsaasti kasvihuonekaasuja.
Turvetuotantoa perustellaan kotimaisen ja alueellisen energiantuotannon turvaamisella ja syrjäseutujen asukkaiden työllistämisellä.
Noin 10 miljoonasta suohehtaarista yli puolet on ojitettu eli kuivatettu pääosin metsätalouden tarpeisiin.
Olvassuo
Olvassuo ojitettiin vuonna 1975.
Kaikkien suotyyppien yhteensulautumasta muodostuva Olvassuo ennallistettiin vuonna 2004 osana Suomen Natura 2000-luonnonsuojelualueverkostoa. Suo kuuluu myös globaaliin kosteikkoluontoa suojelevaan RAMSAR-ohjelmaan.
Keskellä Olvassuota on suojeltu 6000 hehtaarin luonnonpuisto, jossa on kiellettyä liikkua merkittyjen reittien ulkopuolella.
Olvassuo on yksi Suomen hienoimmista soista, jonne on helppo tehdä päiväretki. Suon etelä- ja pohjoispuolelta löytyvät laavu, lintutorni sekä luontopolku.
