Kun on palauteltu mieliin vuoden 1918 sodan satavuotismuistoa, on monissa puheenvuoroissa korostettu, ettei ole enää punaisia eikä valkoisia, on vain suomalaisia. Tähän liittyy käsitys siitä, että kumpikin osapuoli oli sisällissodassa yhtä paljon oikeassa ja väärässä.
Professoritasoltakin on väitetty, ettei sisällissotaan ollut pakottavia syitä ja että oli kysymys suomalaisten yhteisestä erehdyksestä ja tragediasta.
Punainen puoli turhautui yhteiskunnan vaikeuksiin ja siihen, että he olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa lokakuun vaaleissa 1917. Valkoiset olivat taas jääräpäitä etsimään sovintoa.
Sodan syttymispäiväkin oli yhteinen: punaiset aloittivat Helsingissä vallankumouksen 27.-28. tammikuuta 1918 ja valkoiset ryhtyivät samaan aikaan riisumaan venäläistä, vähintään 40 000 miehen sotaväkeä aseista Vaasassa. Punaiset aloittivat sisällissodan, valkoiset vapaussodan.
Voidaan sanoa, että vallankumouksen ja kapinan aloittaminen laillisesti muodostettua hallitusta ja eduskuntaa vastaan oli raskauttavaa siihen nähden, että vieraan vallan sotaväki haluttiin pois jo itsenäisestä maasta.
Mannerheimin joukkojen nousu vallankumousta ja kapinaa vastaan oli perusteltua. Punaiset itsekin kutsuivat aloittamaansa sotaa kapinaksi ja vallankumoukseksi – vallan riistämiseksi sosialisteille.
Eli on aivan selvää, että vaikka me nyt haluammekin ymmärtää molempia osapuolia suomalaisina ja rakentaa sovintoa, emme voi oman aikansa tapahtunutta murhenäytelmää koettaa kauniisti vääntää syyllisyyden kompromissiksi.
Suomen itsenäistyminen oli vuoden 1917 lopulla saatu päätökseen, ja bolshevikien johtama Venäjä oli sen tunnustanut Leninin, Stalinin ja Trotskin allekirjoituksin.
Suomeen oli kuitenkin jäänyt tai jätetty kymmenin tuhansin Venäjän sotaväkeä aseineen. Sen yksi tehtävä oli suojata Pietaria maailmansodan vihollisen Saksan hyökkäyksen varalta. Mutta myös toteuttaa bolshevikien lokakuun vallankumouksen tapaista kehitystä Suomessa ja tukea sitä.
Suomessa Venäjän sotaväen ainakin pelättiin aseistavan ja auttavan punaisia kapinassaan hallitusta vastaan. Bolshevikit toimittivat aseita punaisille ja innostivat heitä vallankumoukseen Suomessa oman mallinsa mukaan.
Yhteiskunnan epäkohdat ja vääryydet toki lietsoivat katkeruutta ja vihaa. Mutta on muistettava, että jo 1917 Svinhufvudin senaatti teki esityksen torppien itsenäistämisestä. Laki oli menossa eteenpäin eduskunnassa. Annettiin myös työväen vaatimat lait kahdeksan tunnin työpäivästä, uudesta kunnallishallinnosta ja naisten äänioikeudesta. Siitä olisi ollut luontevaa jatkaa sovussa.
Mannerheimin johdolla saatiin suuri osa venäläisestä sotaväestä alkuvuonna 1918 palautetuksi Venäjälle, joten Suomen suojeluskunnista perusteilla olevaa valkoista armeijaa ja sotaa ei siihen tarvittu.
Sen sijaan, kun Etelä-Suomessa perustettu punaisten armeija aloitti helmikuussa 1918 sodan ja hyökkäyksen Suomen valtaamiseksi, suojeluskunta- ja asevelvollisarmeija tarvittiin nyt sen torjumiseen.
Runsaat kolme kuukautta kestänyt sota päättyi keväällä 1918 valkoisten voittoon. Kapina ja vallankumous punaisen vallan luomiseksi oli kukistettu.
Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä. Itsenäisen Suomen historiaa ja uudistuksia voitiin nyt jatkaa siitä, mihin oli ennen sotaa 1917 päästy. Sota oli koko lailla tavanomainen, mutta sen jälkiselvittelyt olivat julmat ja traagiset.