Voin kuulla kuinka lattia narisee, tuli rätisee ja kaukaa kantautuu yöllistä huminaa. Isoja rekkoja humuamassa kaukana päätiellä vai mitä lie. Muuten on hiljaista.
Valo pimeässä on pihan tallissa hääräävä naapurinmies, jonka otsalampulla voisi valaista vaikka koko tienoon yhteisen pihatien. Olen jo lakannut ihmettelemästä näitä.
Ei edes ihmetytä se, miten ihmiset selviytyvät talven autiosta kylmyydestä ja aavasta tyhjyydestä täällä syrjäseudulla.
Sytytän kynttilän. Pimeys, tyhjyys ja hiljaisuus.
Eräät sanovat, että vain hullu asuu vanhassa, osin jo autioituneessa talossa, keskellä ei mitään. Minusta hulluutta on asua ruuhkaisessa loskaisessa pääkaupungissa. Sinne kuitenkin on täältä pohjoisesta moni muuttanut.
Töitä siellä on, tai ainakin on ollut, ja huvituksia riittää. Mutta työmatkaan menee sielläkin ruuhkien vuoksi usein tunteroinen, niin kuin täälläkin. Täällä vaan ei tarvitse ajaa jonossa, jos siis ei välttämättä halua.
Minuakin on houkuteltu takaisin ihimisten ilimoille, ei sentään kotoista Oulua kauemmas. Mieheni muotoili sen sujuvasti sanoessaan, että ihmisten ilmat ovat täällä meillä.
Kun lakaisen auton katolta pois siihen yön aikana sataneen kinoksen, mietin, pääsenköhän varmasti tänään ajamaan päätielle. Siinä tulee sivukylän arki hyvin tutuksi.
Välimatkat ovat pitkiä, mutta kauppa on lähellä. Vain kymmenen kilometriä.
Kun monilla pikkupaikkakunnilla mietitään, saadaanko peruspalvelut pitää, Helsingissä voi joku juuri nyt tuskailla, onko hänellä aikaa viikonlopun konserttiin Olympiastadionilla ja saako niitä lippuja. Huolensa kullakin.
Meillä mietitään mennäkö siihen tapahtumaan, joka on seurakuntatalolla vai siihen, joka on Tuomas Sammelvuo -salilla. On niin paljon mukavaa yhdessä tekemistä ja -olemista. Ja yleensä varsin tutussa seurassa.
Minua on sanottu, ja varmaan vielä kymmenen vuoden jälkeenkin sanotaan, kaupunkilaiseksi. Olen asunut Oulussa, Haapavedellä, Jyväskylässä, Torniossa, Pudasjärvellä ja Ranualla. Näistä kaupunkeja ovat kaikki paitsi Ranua. Toden totta.
Enemmän kuin missään muualla, olen nauttinut elosta syrjäkylällä.
Lattian rajassa on kolo, josta veto käy. Ikkunat onneksi ehdittiin teipata ja huoltaa ennen pakkasia. Aamulla keittiössä oli hiiri. Sellaista se on.
Voisihan tällainen talo olla vaikka Uudellamaallakin, kuka sen tietää. Mutta seutu ei voisi.
Elävä maaseutu, jossa tuoksuu poltettu puu pakkasessa. Se vapaus, kun voi seisoa pihasaunan edessä alasti jäähyllä, eikä kukaan näe. Pimeys paljastaa tähtitaivaan.
Maaseutu tyhjenee arvioiden mukaan sadoilla tuhansilla ihmisillä tulevien 15 vuoden aikana.
Sellainen tulee lisäämään ruuhkaa jo nyt suurissa kaupungeissa, ja meille jää entistä suurempi hiljaisuus.
Mutta siinä hiljaisuudessa on tyyneyttä ja pimeydessä valoa.
Jo iänaikaiset valokuvat seinällä todistavat sen. Niiden katsojaa tuijottaa hymyilemätön perhe pyhäpuvuissaan. Kasvoilla on syvät uurteet, suupielet ovat alas kääntyneet ja naisten huivit on viritetty tiukasti pään suojaksi.
Mietin usein, mitä nämä talossa asuneet ovat ajatelleet. Mikä heitä on liikuttanut, ja missä asioissa heidän huolensa ovat askarrelleet?
Työ. Se on ollut kovassa. Kovassa se on nykyäänkin, mutta eri tavalla. Työn saantiin vaikuttaa muukin, kuin valmius sitä tehdä. Iän aikaan työtä oli, nykyisin sitä ei ole kaikille.
Työ on se, mitä vaaditaan, jotta ihmiset voivat jatkossakin asuttaa omia syrjäseutujaan. Seutuja, jotka ovat niille ihmisille maailman keskiö. Haluamme pitää pimeyden ja hiljaisuuden.
Ai niin, lupasin kertoa jotain tyyneydestä ja valosta, joita täältä löytyy.
Valo on sitä, kun ihmiset toisiinsa nojaten tekevät jotain yhdessä. Se on sitäkin, kun joku toisista välittämättä tekee jotain suuremman tarkoituksen eteen. Jotta yhdessä saataisiin enemmän.
Valo, jota näen työssäni, välittyy useinkin näiltä sivuilta. Sitä näkyy, kun osaa katsoa. Se on Maa- ja kotitalousnaisten yhteinen iltama, juhlahetki seurakunnassa tai vaikkapa vanhusten kotiin saatu lahjoitus.
Tyyneyttä on luottamus. Pudasjärvi rakentaa tulevaisuutta ajatellen, eikä niska kyyryssä. Päätökset eivät seiso, vaan eteenpäin mennään. Joskus suupielet ovat ylöspäin, joskus alaspäin. Mennään kuitenkin.