”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.”
Jokunen ajatus Jeesuksen sanoista rakastaa vihamiehiä, Martin Luther Kingin hengessä.
”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.”
Eivätkö nämä ole melko isoja sanoja? Sukupolvesta toiseen ihmiset ovat kamppailleet tämän erittäin vaikean käskyn kanssa. Rakastakaa vihamiehiänne.
Uskon, että moni meistä olisi valmis myöntämään, että ei tätä käskyä voi oikeasti sydämestään toteuttaa.
Onko tämä käsky vain yksi osoitus jälleen siitä, kuinka Jeesus oli parantumaton idealisti: koko käsky on mahdoton ja epäkäytännöllinen.
Vai olisiko sittenkin niin, että käsky ei olisikaan epäkäytännöllinen ajatus.
Olisiko jopa niin, että rakastakaa vihamiehiänne, on itse asiassa käytännöllinen ja välttämätön käsky, mikäli ihminen, ehkä jopa koko ihmiskunta, aikoo selvitä.
Sillä vain rakkaus pelastaa maailman. Rakkaus vihamiehiä kohtaan pelastaa maailman.
Viha ei tähän pysty.
Uskon, että Jeesus antaessaan käskyn rakastaa vihamiehiä, tiesi kyllä kuinka vaikeaa se on.
Hän varmasti tiesi, kuinka vaikeaa on rakastaa ihmisiä, jotka yrittävät nujertaa sinut, niitä ihmisiä, jotka sanovat pahoja asioita sinusta.
Ajattelen, että meidän tulisi kristittyinä ottaa todesta tämä Jeesuksen käsky ja miettiä, miksi ja kuinka me voisimme elää käskyn mukaisesti. Ehkä tänään emme niinkään tutkisi Jumalan rakkautta meitä kohtaan vaan ihan käytännöllisesti tutkisimme ihmisten välisiä suhteita.
Ehkä tätä aihetta voisi lähestyä kysymällä: kuinka voi rakastaa vihamiestä?
Voisiko ajatella, että rakastaaksemme vihamiestä meidän tulisi kääntää valokeila ensin itseemme. Ehkä tämä tuntuu oudolta: puhumme vihamiesten rakastamisesta ja meidän tulisikin ensiksi tutkia itseämme.
On niin, että joku ihminen ei pidä minusta, koska puhetyylini ärsyttää. Joku ei siedä minua, kun napsutan aina kädessäni olevaa kynää. Joku ei pidä minusta, kun minulla on niin pitkä tukka.
Mutta todellisuudessa, jos joku todella ei pidä minusta, vihaa minua, ehkä se enemminkin johtuu minun sanomista asioita menneisyydessä, ehkä se johtuu minun tekemistä teoista menneisyydessä, mikä nostaa vihaa meidän välille.
Mielellämme näemme heikkouksia ja vikoja toisissa, mutta samanaikaisesti meidän tulisi tarkastella omia heikkouksiamme ja puutteitamme.
Oliko niin, että Jeesus tarkoitti tätä puhuessaan tukista omassa silmässä.
Ehkä meidän tulisi aloittaa vihamiesten rakastaminen ja niiden rakastamisen, jotka vihaavat meitä, tutkimalla ensin itseämme. Kuinka rakastettavia me olemme olleet sanoissa ja teoissa.
Joskus on myös niin, että ärtymyksen ja vihan toisessa nostaa jokin tapahtuma hänen elämässään, josta voi olla pitkäkin aika. Hänen kokemansa vääryys tai paha asia, johon meillä ei ole mitään osuutta.
Entä kun käännämme valokeilan vihamieheen, pyrkiessämme rakastamaan vihamiehiä, meidän tulisi löytää jotakin hyvää hänestä, sillä jokaisessa on jotakin hyvää. Henkilössä, joka vihaa sinua, myös hänessä on hyvää.
Jokaisessa meissä on pohjalla Jumalan kuva. Kuva, joka ei poistu. Ehkä meidän tulisi etsiä tuota Jumalan kuvaa, hyvyyden kuvaa vihamiehestä.
Parhaimmassakin meistä on jotakin pahaa ja pahimmassakin meistä on jotakin hyvää.
Mitkä vihanpidosta seuraa? Jos me jatkamme vihaamista tuhoamme itseämme, omaa sisintämme. Me emme näe enää oikein, asiat vääristyvät. Henkilölle, joka vihaa, kauniista tulee rumaa ja rumasta tulee kaunista. Todesta tulee väärää ja väärästä tulee totta.
Tätä viha tekee. Objektiivisuus katoaa. Ja tuhoaa sen ihmisen persoonallisuutta, joka vihaa.
Lopuksi vielä, sana rakkaudesta.
Jos me vihaamme, mikään ei tule muuttumaan. Vihamiehet pysyvät vihamiehinä. Ja viha kasvaa.
Mutta jos me rakastamme, rakkaudella on uudistava voima, joka voi muuttaa vihamiehenkin. Ja vain ja ainoastaan rakkaudella.
Juha Rauhala