"Arvaa mitä juuri kuulin!"
Edeltävä lause saa takuulla kenet tahansa kuulolle. On mukavaa vaihtaa kahvikupposen äärellä toisten ihmisten kuulumisia ja kokemuksia ja verrata niitä omiinsa, etenkin kun yleensä jokainen tuo itsestään muiden silmissä esiin lähinnä neutraaleja ja positiivisia puolia.
Juoruilu on vanha ilmiö, joka on saanut negatiivisen maineen, osaksi syystä, osaksi syyttä. Romaanissa Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari) kerrotaan siitä, että ihmisen yksi menestyksen salaisuuksista on itse asiassa juuri juoruilu, sillä se auttoi muodostamaan suurempia ja vakaampia laumoja.
Tämä selittyy sillä, että kuulopuheen avulla ihmiset luovat yhä edelleen sitoutuneita suhteita ja välittävät tietoa siitä, kehen kannattaisi luottaa.
Ryhdyin pohtimaan juoruilua ilmiönä, kun kuuntelin viime viikolla YleX-radiokanavan lähetystä, jossa juontajat käsittelivät sitkeää huhua, jonka mukaan kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi olisi ollut aatelinen. Asiasta on kiistelty jo liki sata vuotta, joten puheenaihe on itsepintainen esimerkki sitkeästä väitteestä.
Olen kuullut, kuulopuhe siis tämäkin, että aikaan, jolloin puhelimella soitettaessa puhelu kulki vielä puhelinkeskuksen kautta, oli keskuksen hoitajalla hyvä tilaisuus jäädä linjalle kuuntelemaan.
Ylimääräisen keskustelua seuraavan saattoi kuitenkin huomata, jolloin puhelimeen voitiin rykäistä: ”Varikset pois langalta!”.
Yhteiskunta oli muutama sukupolvi sitten kylittyneempää, ja voinkin kuvitella, kuinka isännän tullessa kyläkaupalta on talon emäntä saattanut kysäistä tältä ”oliko siellä jymyjuttuja?”. Opiskelemaan muutettuani olen kuitenkin huomannut, että toisten ihmisten tekemisiä punnitaan asutusalueen kokoa katsomatta, sillä vaikkapa kerrostaloalue on oiva paikka tehdä havaintoja ympäröivistä asioista.
Sosiologi Ilpo Koskinen kirjoittaa kirjassaan Väritetty totuus – juorut arkielämässä siitä, kuinka paljastamalla yhteisen tuttavan salaisuuksia ystävä voi jopa osoittaa, että uskottu ystävä on toista läheisempi.
Koskinen kuvaa sitä, kuinka taitava juoruilija paljastaa itse mahdollisimman vähän, mutta kalastelee tietoja muilta. Näin hän välttyy juorukellon maineelta.
Huhua paisuttelemalla hän taas voi korostaa juorun kohteen uskomatonta käytöstä, jolloin hänen oma juoruilunsa vaikuttaa sivuseikalta.
Juorut voivat levitä nopeasti, etenkin mediassa. Hätkähdyttäviä ja todeksi uskottuja juoruja voi syntyä vaikka vain yhden ihmisen vitsistä.
Juorujen kyseenalaistamista voi oppia jo Tove Janssonin Muumilaakson tarinoista, joissa käsiteltiin väärän juorun leviämistä eräässä tarinassa.
Siinä Hemuli juttelee poliisimestarin kanssa ja paisuttelee itse keksimäänsä valhetta, jonka mukaan kuu olisi putoamassa taivaalta.
Loppujen lopuksi koko Muumilaakson väki evakuoituu vuorille huhun leviämisen vuoksi. Hemulin sanojen mukaan tilanne ”karkaa käsistä”. Huhujen kyseenalaistamisen lisäksi tarinasta voi oppia niiden leviämisen hyvät puolet, sillä mikäli se olisi ollut paikkansapitävä, Muumilaakson asukit olisivat selvinneet varmalta tuholta.
Ilkeä ja tarpeeton juoruilu ei tuota mielihyvää oikeastaan kenellekään, kun taas positiivismielinen juoruilu osoittaa kiinnostusta muita kohtaan ja nivoo suurtenkin joukkojen elämänkokemuksia yhteen tarinoiden kautta.
Siispä asetankin jokaiselle haasteen pohtia, millainen on fiksu juoruilija, ja olla sellainen.
Pysytään positiivisessa mielessä kiinnostuneina toisistamme!
Reeta Jylhänlehto