Tänä aamuna töihin ajellessani sain seurata aurausviittojen istuttamista kotitieni pientareille.
Edessäni kulki iso kone. Koneelle on varmasti olemassa yksilöidympikin nimi, mutta sellainen ei valitettavasti kuulu aktiiviseen sanavarastooni. No, joka tapauksessa koneen tehtävänä oli asettaa viitat paikoilleen tien laitaan.
Katselin, kuinka säännöllisin väliajoin kuski pysäytti ajokkinsa. Seuraavaksi koneen laidasta kääntyi esille pitkä, suippo terä, joka porasi reiän maahan. Sen jälkeen terä siirtyi pois kuopan päältä ja toinen ”robottikäsi” tiputti aurausviitan paikoilleen. Viittojen asentaminen eteni jouhevasti, ja pian kaunis viittojen nauha reunusti tietä ja jäi odottamaan tehtävänsä toteutumista.
Enpä ollut aiemmin tullut pohtineeksi, miten tällainen asia hoidetaan näin kätevästi. Me suomalaiset saamme olla iloisia tällaisista palveluista! Arjen pienet asiat saavat suuria merkityksiä.
Ilokseni sain myös huomata, että tänä vuonna aurausviitat ovat aitoja puukeppejä eivätkä muovisia tötteröitä, kuten joskus on ollut tapana. Puiset viitat ovat paljon ympäristöystävällisempiä kuin muoviset.
Heijastinnauhan ansiosta viitat hoitavat tehtävänsä hyvin. Niin meidän ihmistenkin pitäisi toimia: meillä pitäisi pukea päällemme heijastin jos toinenkin, jotta muut tiellä liikkujat huomaisivat meidät mahdollisimman hyvin. Heijastimen käyttö on helpoin tapa suojata itseään onnettomuuksilta liikenteessä. Myös autoilijoiden on terästettävä katsettaan, jotta liikkuminen olisi turvallista hämärtyvillä keleillä.
Aurausviittojen asentaminen enteilee syksyn etenemistä. Kylmyys ja pimeys lisääntyvät, ja routa kovettaa maan. Eipä aikaakaan kun huomaamme ensilumen sataneen.
Tiet siirtyvät jo talviaikaan. Ajatuksissamme meilläkin on siihen syytä, vaikka kelloja siirretään vasta lokakuun lopussa. Vielä on vaikea ennustaa, kuinka talvista sitten on.