Maaseudun ihmisen elämää ovat aina rytmittäneet vuodenajat. Osa meistä maalla asujista, ja toki myös innokkaimmat kaupunkilaiset, viljelee itse osa ruoastaan.
Me viljelemme pottuja! Nyt elämme sesonkia, sillä on sadonkorjuun aika. Kellarit ovat perunan kotitarvekasvattajilla pullollaan. Alkaa taas yksi talvi, jolloin merkittävä osa arkiruokaa kannetaan omasta kellarista.
Perunankasvatus on ympärivuotinen harrastus. Pitkän talven kuluessa arvioidaan, minkälaatuista menneen kesän pottusato on: tuleeko rupea, alkaako pilaantumaan, pitääkö nokkia huonoja pottuja pois. Muuten pottukeittoa voi huoletta keitellä mielin määrin.
Maaliskuulla joutuu jo arvioimaan, pitkääkö hillitä omien pottujen syöntiä. Huhtikuulla on monesti pakko siirtyä ostopottuun, sillä siemenpotut on jätettävä – tulevaa talvea on ajateltava.
Ostopottukausi alkaa viimeistään toukokuussa; silloin nostetaan kellarin potut itämään. Sopiva aika nostaa peruna pirttiin vaihtelee talon perinteiden mukaan.
Meillä on ollut tapana nostaa pottu itämään äitienpäivän tietämillä. Ennen puiset perunalaatikot pinottiin pirttiin puusohvan taakse, mutta lämpökeskus ajaa saman asian. Kuivaa ja lämmintä pitää olla.
Toukokuun loppupuolella huomaa ajavansa kylätietä kaula pitkällä: joko joku panee pottua? Pitää arvioida maan märkyyttä ja kylmyyttä.
Kullakin on oma mielipiteensä potunpanopäivästä: meillä se on 10. kesäkuuta tietämillä. Se on omien havaintojeni mukaan aika myöhäinen ajankohta, mutta uskon talon perimätietoa: pottu kannattaa panna vasta lämpimään maahan. Ja toisaalta aina on sato ehtinyt ennen pakkasia valmiiksi.
Potunpano on lapsista mukavaa puuhaa, ja nuorin kynnelle kykenevä sukupolvi pääsee potunpanokoneen penkkiin. Samalla kasvatetaan uutta perunankasvattajasukupolvea.
Kesä on potunsyöjälle ahkeroinnin aikaa. Pottumaa on harattava, mullattava ja ruohottava useaan kertaan. Meidän suureksi harmiksi on peltoomme päässyt pesiytymään takiainen, jota kyläraitin pottupeltojen tiirailun perusteella on muissakin taloissa.
Juhannusperunoita ei meillä omasta maasta koskaan syödä - tänä vuonna juhlava ensimmäisen potunvarrenkokeilu oli heinäkuun lopussa. Ja voi sitä ilon päivää: mikään ei voita oman maan uusia pottuja!
Tänä vuonna pottu kasvoi kuivuudesta huolimatta hyvin, ja osa kyläläisistä näytti nostavan potun syyskuun alussa. Meillä pottu on vielä maassa, sillä nosto on vasta syyskuun toisen viikonlopun tietämissä. On todettu, että silloin on juures ehtinyt kuoriintua hyvästi, ja säilyvyys on parempi.
Perunanviljelyyn liittyvä perimätieto lienee ainoita meitä isovanhempiemme elämänrytmiin yhdistäviä tekijöitä. Liekö Pekka-pappa tuonut tietonsa Arkalan Lapista, ja tiedä vaikka potunviljelyämme rytmittävä tieto tulisi monien sukupolvien takaa.
Asiaan paneutuminen kertoo siitä, että peruna oli menneille sukupolville erittäin tärkeä ravinnonlähde. Mehän voisimme halutessamme kantaa pottumme kaupasta, mutta 1940-luvulla tiesi huono perunavuosi laihoja keittoja kevätpuolella.
Itse en ostanut moneen vuoteen yhtään perunaa opiskelija-asuntooni. Vuosien mittaan mieli on muuttunut. Perunasta on tullut vaivihkaa lempiruokaani: kuoripotut, uunipotut, paistetut potut, lohkopotut kaikki maistuvat hyvälle.
Myös lapset toivovat usein perunaruokaa. Perunansyönti ei ole mikään suomalaisten erikoisuus. Vaikkapa Irlannin maaseudulla asuessani oli aina päivällisellä tarjolla valtavia kuorittuja perunoita.
Peruna on monen talon ruokalistalla, mutta sen merkityksestä kertoo käsitteen asema kielessämme. Kuinka moni pudasjärveläinen sanoo lähtevänsä potunkeittoon, vaikka kattilassa porisisivat ihan toiset ainekset?