Ympäristöministeriössä sorvaillaan parhaillaan asetuspohjaa EU:n energiatehokkuusdirektiivien soveltamiseksi rakentamisen osalta.
EPBD-direktiivi määrää, että vuoden 2020 loppuun mennessä kaikki uudet rakennukset ovat ”lähes nollaenergiarakennuksia”. Julkisessa rakentamisessa eräpäivä on paria vuotta aiemmin.
Kansallisen pohdinnan alla on nyt, mitä ”lähes nollaenergiarakennuksilla” tarkoitetaan. Meidän korkeuksillamme termin kirjaimellinen toteutuminen ei ole helppoa – mutta ehkäpä tämäkin ympyrä tulee EU-rähmäisiltä virkamiehiltämme neliöityä.
Haastetta lisää se, että tavoitetasoja asetettaessa pitää kiinnittää erityistä huomiota rakennusten toimivuuteen, terveellisyyteen, sisäilman laatuun ja kustannustehokkuuteen.
Yhtälö on mahdoton. Se mikä saattaa onnistua Portugalissa, ei todellakaan aina onnistu Suomessa. Mikäli direktiivi toteutetaan sen tarkoittamalla tavalla, rakennuskustannukset nousevat niin hurjiksi, ettei monella ole enää varaa uutta taloa rakentaa.
Vuotuinen lämmönvaihtelu nollapisteen molemmin puolin on rapiat 30 celsius-astetta. Se takaa, että ”pulloiksi” rakennettaviksi määrättävät rakennukset homehtuvat alta viiden vuoden ja saavat purkutuomion.
Pudasjärven kaupunki kansallisena unilukkarina on tehnyt avauksen, että eihän tämä näin voi mennä.
Ei ilmastonmuutosta torjuta eikä hiilidioksidipäästöjä vähennetä sillä, että siirrytään rakentamisessakin kertakäyttökulttuuriin. Lähtökohtana kaupungin esityksessä on hiilijalanjälki, jota rakentamisessakin syntyy.
Puu on rakennusmateriaalina vanha keksintö. Jonkin verran se rakosistaan falskaa, mutta pitkän päälle sitoo itseensä enemmän hiiltä kuin lämmityksessä hukkaan pääsee.
Pudasjärven ilmoittautuminen energiatehokkuuden koekaniiniksi lyö rohkeasti korvalle koko EU-direktiiviä. Olennaista kaikessa tehokkuudessa ei ole hetken kulu – vaan se, paljonko koko elinkaaren aikana säästetään.