Kiikkutuoli on aina symbolisoinut minulle säännöistä ja maailmanmenosta vapaata paikkaa. Kun asettaudut keinutuoliin, pukkaat jalalla vähän taakse ja annat keinahtaa, se on ehkä maailman ihanimpia tunteita.
En omista keinutuolia, mutta ehkä sille joskus vielä löytyy asuinneliö minunkin pirtistäni. Mökillä sellainen on.
Isälläni oli tapana keinuttaa mökin kiikkutuolissa lasta laulaen Isontalon Anttia ja Rannanjärveä: ”Tapa sinä Kauhavan ruma vallesmanni, niin minä nain sen komian lesken, hei!” ja keinahdus.
Keinutuoli on aika lailla huoleton paikka. Kun isä istui mökin keinutuolissa, ja taisi vielä tuohon aikaan piippuakin polttaa, näytti hän mietteliäältä.
Tuoli oli varmaan myös hänelle paikka, jossa rentoutua ja nojata taakse: antaa maailman pyöriä hetken omillaan.
Vaikka toki isien harteille kasaantuvat varmasti kaikki maailman asiat ja vielä maailman pyörittäminenkin! Ainakin lapsena näytti, että isä on kaikkivoipa.
Nykyisin kun isä keinuu terassilla kiikkutuolissa, on tukka jo harmaa. Hän lukee luultavasti Suomen Kuvalehteä, eikä kuule mitään. Paitsi jos nimi mainitaan, tai jotakin muuta kiintoisaa ilmenee, on isällä lepakon kuulo.
Keinutuoli on melkoisen vanha sekin, kun se on isän ukin käsin tekemä.
Keinahdellessa aika pysähtyy. Onhan paljon asioita, joille ei voi mitään, vaikka olisi millainen ihmispiru. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Yhdysvaltain presidentin vaalit.
Tätä kirjoittaessani en tiedä tulosta, mutta toivottavasti Hillary voitti. Tänäänkin voimme vain keinahtaa kiikkutuolissa ja huutaa hei, olipa se tulos kumpi vaan.
Onnea kaikille isille, sunnuntaina juhlitaan!