Tuuli tuo äänen maasta unhojen,
joka kuulu ei kellekään.
Kuiskaus viipyy helmassa huoneen,
vaan sanat pian hukkuu harmauteen.
Ei muisto tunne ajan rajaa,
se palaa, milloin tahtookaan.
Se jääpi varjoksi nurkan taa,
eikä katoo se milloinkaan.
Ja minä kurotan hetkeen hauraaseen,
joka oli – tai kenties ei koskaan ollutkaan.
Toivo Miettinen
