Luetko sinä? -kam­pan­jan no­vel­li: Hihnan päässä elämä

Kuva: Sanomalehtien Liitto

En ollut koiraihmisiä. En ymmärtänyt, miksi joku rämpi remmin perässä haisevaa kakkapussia roikottaen. Miksi joku vaappui vapaaehtoisesti kolme kertaa päivässä korttelin ympäri pysähdellen jokaisen lumeen kustun läikän kohdalla? Olin enemmän… viihde- ja elektroniikkaihmisiä.

Vanhemmistani valitettavasti ei voinut sanoa samaa. He syytivät rahansa liikuntakeskusten jäsenmaksuihin, skandinaaviseen designiin ja luomuviineihin mutta eivät asioihin, joita minä arvostin. He eivät omien sanojensa mukaan ”uhranneet palkkaansa statussymboleina toimiviin kulutushyödykkeisiin, joiden käyttöikä oli hintaan nähden liian lyhyt”. Arvomme olivat siis kovin erilaiset. Niinpä jouduin itse säästämään rahat asioihin joita halusin.

Kun naapurinrouva koputti eräänä päivänä olkaani postilaatikolla ja tiedusteli, tunsinko ketään koiran ulkoilutuksesta kiinnostunutta, en suoraan sanoen syttynyt. Rouva kuvaili korttelin päässä asuvaa pariskuntaa, joka oli hankkinut koiranpennun mutta ei kyennyt ulkoiluttamaan sitä. Pitäisi siis keksiä henkilö, joka kuljettaisi koiraa kerran päivässä, kolmen euron korvauksesta.

Silloin kiinnostukseni heräsi. Laskin nopeasti, että neljän kuukauden ulkoilutus kartuttaisi säästöistäni puuttuvan summan. Sillä rahalla lunastaisin itselleni puhelimen, joka oli enemmän kuin puhelin. Helmikuusta toukokuun loppuun. Ei se kai niin sietämätöntä olisi.

Niin minusta tuli koiranulkoiluttaja, puhtaasti taloudellisista syistä. Heti seuraavana päivänä koulusta tultuani, kieräytin repun selästäni eteisen lattialle, talsin muutaman sadan metrin matkan Sauli ja Irmeli Purolan omakotitalolle, avasin portin ja rimpautin ovikelloa.

Eteisestä päätellen Sauli oli ollut aikanaan menestyksekäs metsämies. Seinältä tuijottivat kuoleman kangistama peuranpää sekä oksalle ikuisiksi ajoiksi lehahtanut ukkometso. Metallisen kaapin oveen oli teipattu paperinpala, jossa luki: METSÄSTYSASEET. Sauli itse oli iän kumaraan tuuppaama ukko, joka hamusi hitaasti eteisen hyllystä koiran hihnan ja työnsi sen tottumattomaan käteeni.

– Kiitos kun tulit. Siellä on niin jäiset kadut, että me ei Irmelin kanssa pysytä pystyssä, vaikkei olisi koiraakaan kiskomassa. Kolmen vartinkin lenkki kyllä riittää.

– Joo. Mikä sen nimi on? kysyin vilkuillen pentua, joka pompittuaan hetken jalkaani vasten oli siirtynyt jyrsimään Saulin aamutossua, mitä hän ei lainkaan huomannut.

– Pax, äksällä, Sauli vastasi.

– Pax, toistin nyökytellen arvostavasti, vaikka nimi oli minusta outo, eikä siitä tullut mitään järkevää mieleen. Vai oliko kaupoissa myynnissä jokin Pax-merkkinen, kurttuväen kurkkupastilli?

Kuva: Sanomalehtien Liitto

Jos olin kuvitellut, että koira kulkisi kiltisti ja nostelisi jalkaansa tasaisin välein postilaatikoilla, niin erehdyin.

Pax tökkäsi kuononsa maahan ja antoi estoitta hajujen viedä. Se säntäili siksakkia tien laidasta laitaan, syöksähteli pensasaitojen alle varpusten toivossa ja mehevät lemut löydettyään möyri hangessa kiskoen lumen alta esiin nenäliinoja, banaaninkuoria ja hampurilaispapereita. Sain vähän väliä pysähdellä kaivamaan koiran kurkusta purukumeja, joihin pennut kuulemma herkästi tukehtuvat. Ja purukumeja, niitä tuntui olevan kaikkialla.

Lisäksi Pax sähläsi toistuvasti itsensä solmuun talutusremminsä kanssa. Kun yritin kiskoa hihnaa sen jalkojen välistä, se luuli minun leikkivän, iski hampaansa hanskaani eikä päästänyt irti, vaikka kuinka komensin. Sanat ”istu”, ”paikka” ja ”ei hypi” eivät toimineet. Ehkä Pax oli tavallista yksinkertaisempi elikko, tai sitten se oli kasvatusta vaille jäänyt villi. Yhtä kaikki, olin alkuun aivan näännyksissä palauttaessani Paxin Puroloille. Tunsin tehneeni työtä koko rahan edestä, jopa enemmän.

Ulkoilutettuani Paxia muutaman viikon huomasin sen alkaneen odottaa minua. Kun soitin ovikelloa, se nökötti etutassut eteisen ikkunalaudalla häntä naulakossa roikkuvaa sadetakkia piiskaten ja haukkui kimeää riemukasta haukkua.

Sauli kertoi Paxin asettuvan odotusasemiin joka päivä hyvissä ajoin. Se oli saattanut seisoskella ikkunalla jo tunnin tähystämässä, ennen kuin tulin. Minusta oli tullut Paxille tärkeä. Aloin kiiruhtaa koulusta kotiin niin nopeasti kuin pääsin.

Paxilla oli omat oikkunsa. Se työnsi kuononsa aina samoihin viemärireikiin ja kantoi keppejä, jotka olivat paljon pitempiä kuin se itse. Se pysähtyi joka kerta tietylle lätäkölle, josta rikoin jääriitteen kengänkärjelläni, jotta se pääsi latkimaan vettä. Lenkillä vastaamme tulivat tutut koirat, joihin Pax suhtautui aina nolon innostuneesti.

Felixin nähdessään Pax haukkui ja riehui, Toivon tullessa vastaan se asettui vikisten maahan odottamaan. Pax olisi halunnut leikkiä kaikkien kanssa, mutta kaikki eivät halunneet leikkiä sen kanssa. Joidenkin koirien mielestä sen kiinnostus oli liian suoraa ja avointa.

Jotkut koiranomistajat halusivat neuvoa, kuinka saisin Paxin tottelemaan paremmin. Yksi ehdotti namupaloja, toinen kuristuspantaa.

Paxin elämänjano oli kyltymätön. Se halusi juosta, haistella ja pureskella, tuntea ja tutkiskella. Se temmelsi eteenpäin reippaasti ja riemukkaasti siihen saakka, kunnes tulimme sen kotitielle. Silloin Pax istahti maahan, loi minuun syyttävän, pettyneen katseen eikä suostunut enää tassuaan liikauttamaan. Ymmärsin sitä. Paxin kotona oli pysähtynyttä ja pimeää, eikä sen kanssa leikkinyt kukaan.

Monena päivänä kannoin raskain mielin kuraisen koiran sisään. Sen pehmeät korvat hyväilivät poskiani, sen karhea kieli nuoli korvaani kiitokseksi, enkä olisi halunnut jättää sitä talon ummehtuneeseen hiljaisuuteen. Minua alkoi hävettää, että otin vastaan palkkion sen ulkoiluttamisesta. Tuntui väärältä ottaa vastaan rahaa siitä että antoi ja sai elämään iloa.

Eräänä päivänä hakiessani Paxia ulos ovea ei avannutkaan Sauli vaan Irmeli. Hän kertoi Saulin joutuneen sairaalaan. Kun tunnin lenkin jälkeen palautin Paxin, kysyi Irmeli, tulinko hakemaan koiraa ulos. Niin minulle alkoi avautua Paxin ja Puroloiden elämän apeus. Vakavasti sairas Sauli oli Irmeli-vaimonsa omaishoitaja. llman Saulia Irmeli ei muistanut syödä, saati ruokkia koiraa.

Kun Sauli oli palannut kotiin sairaalasta heikkona ja harmaana, kysyin koiran kohtalosta.

– Mitä siitä? sanoi Sauli niin kylmästi että minua alkoi palella. - Koiran voi sentään aina ampua.

Aloin ulkoiluttaa Paxia poikkeamalla aluksi meidän pihalla. Tein niin siksi, että hätätapauksessa Pax osaisi juosta luokseni.

– Eikö me voitaisi ottaa sitä meille? kysyin vanhemmiltani siivotessani ruoan jälkeen astioita tiskikoneeseen.

Lehtensä taakse piiloutunut isä rykäisi. Äiti, joka oli lähdössä pilates-tunnille uusissa trikoissaan, täytti tiskialtaan edessä vesipulloa.

– Ei se käy rakas, äiti sanoi ja sulki hanan. – Koira sitoisi meitä niin paljon. Miten me sitten matkustettaisiin enää minnekään. Sitä paitsi sinä ulkoilutat sitä nyt kerran päivässä. Koiraa pitää ulkoiluttaa myös aamulla ja illalla.

– Minä vannon että Paxista ei olisi teille mitään vaivaa. Ja kyllä sille löytyy hoitaja, jos me lähdettäisiin matkalle, väitin. – Onnistuuhan se muiltakin ihmisiltä, vaikka niillä on koiria.

– Onhan se hyvärotuinen koira, mutta kun se on ihan kouluttamaton. Tuskin siitä tulee enää kunnollista, isä osallistui keskusteluun lehden takaa. Sen kansikuvassa äärimmilleen lastatusta kumiveneestä kurottelivat kymmenet toiveikkaat ihmiskädet. – Koira pilaisi parketit ja jyrsisi kalusteet rikki.

– Ei se teidän parketteja pilaisi! Kyllä se oppisi täällä olemaan. Minä voisin mennä sen kanssa koirakouluun.

– Rakas kulta, kun se voi elää yli kymmenen vuotta, ja sinä lähdet opiskelemaan, haluat ehkä mennä ulkomaillekin ja muuta. En minä ota mitään ylimääräistä enää vastuulleni. Työtä on muutenkin enemmän kuin ehtii.

– Te olette niin ahtaita ihmisiä, tiuskaisin paiskaten tiskikoneen luukun kiinni. – Ajattelette vain itseänne. Haluatte elää huoletonta, merkityksetöntä, mitäänsanomatonta elämäänne vaikka toiset kärsii. Te ette tajua! Mulla oli ennen tosi ankeaa täällä! Te voisitte auttaa! Mutta ette halua! huusin ja harpoin huoneeseeni.

Sinä iltana asiasta ei enää puhuttu. Lojuimme sohvalla vaisuina ja seurasimme uutisista, kuinka terroristit poseerasivat mainosvideollaan aseineen ja hengissä Kreikkaan selviytyneet pakolaiset kumartuivat kiitollisina suutelemaan rantahiekkaa. Äiti peitti kämmenellä silmänsä, kun kuvassa vilautettiin rantaan huuhtoutunutta ruumista.

– Ihan kauheaa, äiti sanoi haukattuaan Reilun kaupan banaaniaan. – Mihin tämä maailma on menossa.

Jankutin vanhemmille joka päivä, että Pax pitäisi ottaa meille. Osa heidän perusteluistaan oli ymmärrettäviä, osa naurettavia. Vanhemmillani tuntui olevan vahva käsitys Paxista, vaikka he olivat nähneet sen vain ohimennen pihallamme.

– Eihän niiden Puroloiden asiat oikeastaan edes kuulu meille, kimpaantui äiti eräänä päivänä aikansa inttämistäni kuunneltuaan.

– Itse jauhat aina, että pitää ottaa vastuuta, huomioida toisia ja auttaa heikompia! Ja nyt sanot, ettei niiden asiat kuulu meille. Missä se raja kulkee! Reilun kaupan banaaneissako? Siinäkö, että autetaan vain niitä, jotka ovat niin perkeleen kaukana, että eivät vahingossakaan kävele vastaan todellisuudessa.

Äiti meni punaiseksi ja hiljeni. Sitten hän sanoi hitaasti:

– Paxin ei olisi hyvä meillä, koska me ei isän kanssa rakastettaisi sitä. Ymmärrätkö?

Sen raskaampaa, sen surullisempaa perustetta ei ole olemassa kuin täydellinen rakkaudettomuus.

Silloin minä luovutin ja alistuin mutta päätin, että yrittäisin iloita joka hetkestä, jonka saisin Paxin kanssa viettää. Oikein surkeina hetkinä mietin, olisiko ollut parempi, etten olisi koskaan Paxia tavannutkaan, että en tietäisi sen olemassaolosta mitään. Ei. Mistään hinnasta en olisi halunnut jäädä paitsi sen kostean kuonon kosketusta poskellani.

Pax ei tilannettaan tajunnut. Vai nuoliko se haikeammin kasvojani tavatessamme, katseliko aiempaa tiiviimmin erotessamme? Otin siitä kymmeniä videoita ja satoja valokuvia, muistoksi.

Kuva: Sanomalehtien Liitto

Oli huhtikuinen lauantai. Olin avaamassa Puroloiden porttia, kun näin Saulin ovella ase kädessä. Käännyin kauhuissani ja juoksin sydän kurkussa kotiin, kovempaa kuin koskaan. Tempaisin oven auki ja rääkäisin minkä keuhkoistani lähti:

– Äiti, isä! Sauli ampuu Paxin! Se ampuu Paxin!

Sitten käännyin pinkomaan takaisin Puroloille.

Vilkaistessani taakseni näin äidin kirmaavan perässäni kasvonaamio kasvoillaan, pyyheturbaani päässä. Äidin rinnalla juoksi isä. Kaarroin Puroloiden pihaan ja hyppäsin portin yli. Pax seisoi pihassa koivuun köytettynä. Se yritti tulla minua vastaan haukkuen hätääntyneesti. Syöksähdin Paxia kohti samalla hetkellä kun laukaus kajahti. Heittäydyin Paxin suojaksi. Samassa jotakin rojahti päälleni. Ympärilleni kietoutuivat äidin ja isät kädet.

Hetken olimme pelkkä maassa lojuva kiivaasti huohottava möykky.

– Onko jokin hätänä? ihmetteli Sauli, joka oli tullut seisomaan viereemme.

– Osuiko keneenkään? isä kysyi ääni värähtäen.

– Meinasin vaan panna tämän ilmakiväärin myyntiin, kun ei sille enää ole käyttöä. Tuohon maalitauluun testasin, Sauli selitti väsyneesti.

Pax nuoli riemuissaan naamiota äidin kasvoista ja vispasi häntäänsä. Isä könysi raskaasti pystyyn. Äiti jäi silittämään toisella tärisevällä kädellään minua, toisella Paxia. Sitten hänkin nousi.

– Me ollaan kuultu paljon Paxista ja voitaisiin ottaa Pax meille siinä tapauksessa, jos te ette jaksa sitä enää hoitaa, äiti sanoi esiteltyään itsensä Saulille.

Turbaanipyyhkeen hän oli unohtanut nurmikolle.

– Mutta sinä sanoit, että et voi rakastaa sitä, totesin kompuroidessani seisomaan.

– Niin, mutta sinä rakastat, sanoi äiti. – Ja minä rakastan sinua.