Kolumni

Lii­ka­si­sua – uusi si­suk­kuu­den osoitus on sisällä oleilun sie­tä­mi­nen

-

Eräänä iltapäivänä satuin istahtamaan paikallisbussissa melko huonolle istumapaikalle. Näkymäni ulos oli huono, ja vierustoverini matkatavaroiden vuoksi jouduin istumaan penkillä vain puolittain.

Bussimatkan edetessä lähistöltäni vapautui istumapaikkoja, mutta luultavasti monelle suomalaiselle tyypillisesti en vaihtanut paikkaa parempaan ihan vain periaatteen vuoksi. Toisin sanottuna voisi kuvata, ettei sisuni antanut periksi, sillä olinhan jo paikkani valinnut. Joka kerta paremman paikan vapautuessa jäin epäröimään, ja parempi istumapaikka vietiin.

Itse asiassa koko bussikin, johon istahdin, oli väärä. Se ei ollut matkalla kovinkaan lähelle asuin­aluettani. Samahan siihen oli silti jäädä istuskelemaan, ihan vain matkaan kuluneiden muutaman euron vuoksi. Kun kerran bussin valitsee, niin silloin valinta on tehty, eikä siitä noin vain noustakaan pois, eikö niin?

Jäin pois linja-autosta sitten sellaisella pysäkillä, että kävelin loput kolme kilometriä hyötyliikuntana kotiin. Huh, ainakaan kenellekään ei paljastunut, että istuin bussissa päämäärättömänä!

Liika suomalainen sisu on asia, joka nousee puheenaiheeksi silloin tällöin. Suomalaiset nähdään hauskana kansana, joka koettaa onnistua tehtävissään vaikka väkisin ihan vain sen vuoksi, että tekemisen onnistumisesta ehdittiin jo uhota muille.

Kulttuurissamme on melko vaikea myöntää olevansa väärässä. Useat tunnistanevat tilanteen, jossa itse on jankuttanut tiettyä mielipidettä, kunnes huomaa sen olevan väärä. Kuitenkaan tässä tilanteessa ei enää voi perääntyä vaan ajatellaan, että ”enhän minä nyt enää voi sanoa muuta kun näin olen tämän asian sanonut olevan”.

Olisi ihan käyttökelpoinen taito, jos joskus voisi vain myöntää olleensa väärässä. Lisäksi kannattaisi ymmärtää, ettei kerran väärässä oleminen tarkoita sitä, etteikö jossain muussa asiassa voisi olla oikeassa.

Subway-patonkiravintolassa, jossa omaan patonkiin valitaan linjastolta täytteet yksi kerrallaan, olen myös kohdannut vaikeuksia kerran ilmoitetun päätöksen pyörtämisessä. Kerran ollessani tilausjonossa sanoin ajatuksissani vahingossa haluavani patonkiini tomaattia. Myyjä ei ollut vielä täyttämässä minun leipääni, joten olisin voinut vielä korjata lipsahdukseni. ”Itsepäs täytteesi valitsit” kaikui kuitenkin mielessäni, kun vastaanotin patongin, jonka välissä oli tomaattia.

Sisu on kuitenkin saanut perinteisessä suomalaisessa muodossaan väistyä tässä maailmantilanteessa.

Normaaliin arkeen vaikuttavat koronaviruksen vuoksi säädetyt rajoitukset ovat uudenlainen haaste suomalaisille. Se johtuu siitä, että tätä vaikeutta ei voiteta sodista saakka juurtuneella taisteluasenteella, vaan vetäytymällä.

Uusi sisukkuuden osoitus on nyt sisällä oleilun sietäminen.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee sisun ’sitkeänä, hellittämättömänä tahdonvoimana’ sekä ’lannistumattomuutena, uskalluksena ja rohkeutena’.

Sisun voi nähdä pelkkänä rohkeutena, jolloin rajoitukset saatetaan ottaa haasteena. Sisään lukkiutuminen voidaan nähdä jonkinlaisena heikkouden tai pelon osoituksena.

Kuitenkin sen sijaan uudenlaisen tilanteen todelliset sisupussit ovat löytyneet niistä sankareista, jotka jaksavat päivästä ja viikosta toiseen istua kotona ja olla näkemättä muita ihmisiä. Ihailen näitä sankareita ja uskon, että kärsivällisyys palkitaan vielä.

Tsemppilauseena tämän tilanteen jaksamiseen voisi käyttää lausetta, jonka Kielitoimiston sanakirja mainitsee sisun yhteydessä: ”Voimat loppuivat, mutta sisulla vielä jatkettiin.”

Reeta Jylhänlehto