Tiisu-yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Henrik Illikainen pysähtyi juhannuksen alla isiensä maille, Iinattijärven Siikaperälle hetkeksi hiljentymään. Takana oli kaveriporukan kanssa tehty reissu Sodankylän elokuvajuhlille.
Yön yli Siikalammin rannalle isänsä rakennuttaman mökin suojissa vietettyään muu porukka oli jatkanut matkaa, mutta ”Henkka” oli jäänyt akkuja lataamaan.
– Kerran vuodessa täällä tulee viikko vietettyä, mikä on valitettavan vähän, kertoi juhannuksen alla Sibelius-akatemiassa aluillaan olevia opintojaan vaihtelevalla aktiivisuudella suorittava muusikko.
Opiskeluille ei 22-vuotiaalla muusikolla ole juuri jäänyt aikaa, sillä silloin on pitänyt takoa, kun rauta on kuumaa.
Vuonna 2012 Helsingin Sibelius-lukiossa Illikaisen kokoaman bändin esikoissinkku, Suomalaisen suurin riesa on sisu, nousi radiosoittolistoille jo vuonna 2014. Seuraavan vuoden puolella ilmestynyt kakkossinkku, Elämältä turpiin sain, roikkui monen radiokanavan soittolistan kärjessä koko talven.
– Tulevaisuudessa on tarkoitus viettää täällä Siikaperän mökillä enemmän aikaa. Kun ikää tulee, alkaa huomata, ettei tämä paikka niin kaukana ole. Nytkin oli yllättävän helppoa pistää hommat ”pauselle” ja tulla luonnon helmaan rauhoittumaan.
– Vastaavaa paikkaa ei muualla elämässäni ole. Aina kun tänne tulee, huomaa ettei se maailma valmistu. Joskus se pysäyttää ja jopa järkyttää. Sitä tajuaa, että hektinen maailma on alkanut pitää turhan tiukoilla. Sitä ei ole muistanut antaa itselleen aikaa.
– Täällä pystyy istumaan rauhassa aamuyöllä vaikka laiturinnokalla, josta avautuu todellinen satumaailma. Usva nousee ja on hiljaista, mutta silti ympärillä on täynnä elämää. Tätä inspiroivampaa paikkaa on vaikea löytää.
Tänä keväänä toisen albuminsa, Tänne ei jää kukaan, julkaisseen Tiisu-yhtyeen johtohahmo kertoo, että monet laulujensa aihiot ovat syntyneet ja sanoitukset hioutuneet juuri täällä, missä on ollut aikaa istahtaa laiturille ja ajatella.
Taiteilijan hektisen elämän ovat tiedostaneet myös saman lammen rannalla mökkeilevät sukulaiset. Kummitäti Marjatta Illikaisen mukaan nuorta muusikkoa on ”varjeltu” ulkopuolisilta ”ärsykkeiltä” ja pidetty huolta siitä, että lyhyen aikaa mökillään piipahtava Henkka saa olla todella rauhassa. Senpä vuoksi kontaktit lähialueen muihin asukkaisiin ovat jääneet vähäisiksi.
– Täällä eivät anna minun edes tarttua talon töihin, artisti naurahtaa.
Tuolla samalla Siikalammen pienellä laiturilla ovat aikanaan käyneet istumassa ja rauhoittumassa myös muun muassa kansantaiteilija Irwin Goodman ja takavuosien Suomi-iskelmän suursuosikki Jamppa Tuominen. Henrik Illikaisen isä toimi nimittäin aikanaan kyseisten herrojen managerina ja keikkajärjestäjänä.
”Paina kaasua Illikainen, happi loppuu!” olivat Irwinin viimeiset sanat tammikuisena aamuyönä 1991 matkalla Vaalimaan raja-asemalta Haminan sairaalaan. Kuskina oli Iinattijärven Siikaperällä syntynyt Urpo Illikainen.
Tuohon aikaan Henkka ei ollut vielä syntynytkään – eikä kovin paljoa muistikuvia isästään ehtinyt syntyä, sillä kiireinen liikemies kuoli pojan ollessa vasta 2,5-vuotias. Mielikuvat isästä ovat kehittyneet enemmänkin valokuvien, videoiden ja tarinoiden kautta.
Äitinsä kertoman mukaan vuonna 1998 isä oli ollut lähdössä liikematkalleen ja ajatellut ottaa pojan mukaansa. Kotiin tämä oli kuitenkin jostain syystä jäänyt – onneksi. Paluumatkalla isä oli menettänyt autonsa hallinnan. Tie oli ollut jäässä eikä Mersun turvatyyny puuhun törmätessä lauennut.
– Turvavyö olisi saattanut pelastaa. Tai ehkä, jos minä olisin ollut kyydissä, isä olisi ajanut hiljempaa. Uskovaisena ihmisenä äiti suhtautui asiaan, että näin oli päätetty ja se oli kohtalo: ”Turha sitä on jälkeenpäin jossitella, korkeintaan ottaa opiksi”, muisteli Henrik Illikainen.
Musikaalista taustaa ja geenejä Tiisun lauluntekijältä löytyy myös äitinsä puolelta. Iskelmälaulaja Eija Kourimo oli aikanaan moninkertainen Seinäjoen tangomarkkinafinalisti ja heittää pienimuotoista keikkaa yhä. Itse asiassa Illikaisen yhtyeen nimi on äitinsä keksimä.
– Äiti antoi minulle pienenä lempinimen Tiisu, koska olin muka sellainen siloposki, naurahti nykyään aivan toisenlaisella ulkomuodolla varustettu partamies.
Tiisuna Henkka teki myös ensimmäisen soolokeikkansa vuonna 2012 Helsingin katusoittotapahtumassa ja pääsi heti Hesariin. Rahaa ei keikasta paljoa kertynyt, mutta tippikuppi on yhä tallella.
Etelä-Suomen Somerolla syntyneelle Illikaiselle musiikilliset lähtökohdat ovat muutenkin olleet suotuisat. Rauli ”Badding” Somerjoen, M.A. Nummisen ja Unto Monosen pitäjässä taiteellinen ilmapiiri on hänen mukaansa ollut paras mahdollinen.
Musikaalista perintöä on jäänyt myös isä-Urpolta. Illikainen on hiljattain perustanut toisenkin bändin, joka soittaa biisejä, jotka eivät Tiisulle sovi. Yhtyeen nimi on Victoria, jonka nimen isä aikanaan meinasi antaa pojalleen, koska halusi nimen olevan ”kuninkaallinen”.
Kummitäti Marjatan mukaan pappi ei ristiäisissä suostunut poikaa tytön nimellä kastamaan ja piti äkkiä keksiä uusi. Niinpä pojasta tuli ”kuninkaallisesti” Henrik Olavi Aleksanteri.
– Nimet on siis peritty vanhemmilta. Tiisu on sitä, mitä haluan sanoa ihmisille, Victoria sitä, mitä koen omassa päässäni. Henrik on se oma tavallinen minäni, joka istuu ja keskustelee ihmisten kanssa.
Siikaperän rauhasta laulajapoika lähti juhannuksen viettoon Helsinkiin. Alkuviikosta oli ohjelmassa siirtyminen Somerolle pieneen äänityslaitteilla varustettuun työpajaan, sieltä Tiisu-yhtyeen kanssa treenaamaan.
– Koko kesä tehdään biisejä ja pääasiassa keikkaillaan Etelä-Suomessa festareilla heinä-elokuu. Uusia biisejä tulee ulos ehkä syksyllä tai viimeistään keväällä, artisti kertoo.
– Nyt on Tiisun uralla sellainen vaihe, ettei ole pakkoa eikä velvoitteita mihinkään suuntaan. Kun alkuun tuli menestystä, sitä luuli, että tämä on helppoa. Sen jälkeen tuli epäonnistumisia ja tajusi sen, että pitää mennä musiikin ehdoilla.
– Valitettavan vähän on ollut keikkoja pohjoisessa. Pyhällä ja Luostolla on käyty, mutta olemme vielä sellainen ”sesonkiajan ulkopuolinen bändi”. Satunnaisia festarikeikkoja oli viime vuonna Oulussa, Rovaniemellä ja Utajärvellä.
– Musiikkimaailman marginaalista voi kuitenkin nousta johonkin asemaan, mutta se on pitkä tie. Toiset tykkää, toiset ei. Jos maailma ei kanna, enkä koskaan musiikinopettajaksi valmistu, ryhdyn vaikka hautausurakoitsijaksi.
