Juha Hagelberg
Koskapa säät ovat tänä kesänä olleet mitä ovat, päätin lomilla käydä katselemassa olisivatko lahden takana asiat paremmin. Ja olivathan ne. Ei satanut kuin joka toinen päivä. Lämmintäkin oli useimmiten yli 15 astetta.
Yleishavainto oli, että eipä ihme, että ne aina voittaa meidät jääkiekossa. Elintasokuilu valtakunnan läntisellä rajalla ei ole yhtä jyrkkä kuin itäisellä – mutta Haaparantaa kauemmas kun ajelee, huomaa että kyllä se olemassa on.
Palkat paremmat, verotus keveämpää, sosiaaliedut joustavat ja töitä tekevälle riittää. Autot uudemmat, tiet paremmassa kunnossa ja Kallen mätitahna halvempaa.
Kansankodin asukkaat näyttivät oloihinsa tyytyväisiltä ja ympäristön yleisilme siisti.
Päällelaukeavia rytöläjiä ei näkynyt missään eikä myöskään meikäläistä maisemaa pilaavia arkkitehtien ammattikunnan ylilyöntejä. Lievällä kateudella täytyi tunnustaa, että sopusointuisen kaunista.
Maaseutumaisemmissa taajamissa ne asuvat sievissä pikkuisissa kolmikerroksisissa omakotitaloissaan, joissa on pienet pihat ja lyhyet räystäät. Toisin kuin metsäsuomalainen, ruotsalainen on laumaeläin. Asutus ja palvelut on keskitetty pienille alueille, ympärillä kymmeniä kilometrejä peltoa ja umpimetsää.
Kylien asfaltoiduilla väliteillä mutkaa mutkan perään. Olisi niistä meikäläinen insinööri suorempia saanut. Suorilla moottoriteillä 110:n vauhdissa meinasi iskeä ahtaanpaikan kammo. Kettinkejä ovat kapeiden ajokaistojen varteen viritelleet.
Suurkaupunkien kuuluissa lähiöissä en vieraillut, mutta muualla kaupunkimaissa katukuva henki arvokkuutta. Vanhan, mutta kunnossapidetyn rakennuskannan takia kadut ovat kapeita. Asemakaavat meikäläisittäin ahtaita – vaan eipä niitä ole koskaan päässeet venäläiset pommikoneet tai saksalaiset tuhopolttajat avartamaan.
Yllättävän monissa paikoissa selvisi huonon kouluruotsin lisäksi selvällä suomenkielellä. Eipä taida Kustunmaassa montaa paikkaa olla, missä ei metsäsuomalaisten sukua asuisi. Onpahan muuan edennyt jo kuninkaalliseksi saakka.
Pieniä suomenlippuja oli porstuan ulkoseinillä siellä täällä. Suomiseuran talo pystyssä joka kylällä. Suomalaista ruisleipää ja HK:n sinistä melkein joka kaupan hyllyllä. Radiossa ja telkkarissa suomenkielistä ohjelmaa.
1960-70-luvuilla Suomesta muuttaneiden jälkikasvu on jo puoliksi ruotsalaistunut, seuraava sukupolvi lähes täysin. Samanlaista kaipuuta esi-isien maahan ei enää ole kuin isovanhemmillaan. ”Oikean” suomalaisen kanssa keskustelua esi-isien kielellä arasteltiin, koska sanavarastosta puuttui sanoja tai ne oli väännetty paikallismurteesta.
Kakkossukupolven edustajia näytti vaivaavan jonkinmoinen identiteettikriisi: Suomessa hurri ja Ruotsissa finjävel – sekä vanhemmilta peritty suomalaiskansallinen alemmuuskompleksi: ei ne meitä sinne takaisin halua. Tosiasiassa suurimmalla osalla ei ole pienintäkään aikomusta leveämmän leivän äärestä mihinkään lähteä.
Silti on monella suomipaita päällä, leijonatatuointi olkapäässä tai roikkumassa riipuksena kaulassa. Suuri osa kannattaa Suomea jääkiekossa, varsinkin jos vastassa on Ruotsi. Sen verran suvaitsevaista on kuulemma myös kantaväestö, ettei se siitä pahastu – tai sitten eivät uskalla.
Paljon paremmin on maahanmuuttajien jälkipolvi yhteiskuntaan sopeutunut kuin vanhempansa. Työssä käyviä ammattitaitoisia ihmisiä ja menestyviä yrittäjiä. Harvemmin enää kuulee takavuosien yleistä ilmaisua: en Finne igen! Monikulttuurisuuden ongelmia aiheuttavat nykyään jotkut muut.