Metsäala on historiallisessa murroksessa. Valtion tuella ja säädösten turvin kansallisuusvarallisuuden kartuttaminen on päätöksessään ja olemme siirtymässä ainakin osin markkinataloutta kohden.
Viime viikolla heräsin tähän todellisuuteen. Olin avannut metsäkeskuksen metsään.fi palvelussa olevat tietoni arki-iltana yritysten käyttöön tarkoituksena testata puunostajien hintatasoa ja ostohalukkuutta pienelle harvennukselle. Tiedoissa oli myös tilan taimikonhoitotarve 0,4 hehtaarille.
Heti aamulla virolaisittain murtaen suomea puhuva mieshenkilö tarjosi metsänhoitopalveluitaan ja tiedusteli halukkuuttani teetättää työt heidän kauttaan. Hämilläni kiitin tarjouksesta ja kerroin noin pienet työt tehtävän itse loman ohessa.
Tuolla asenteella uskon kauppoja syntyvän ja reilulle asiakaslähtöiselle toiminnalle toivon myös menestystä kotimaisten toimijoiden herättelemiseksi aktiivisuuteen.
Opetusministeriön tarkastelun alle ovat joutuneet pienet ammatilliset oppilaitokset. Yleensä näiden oppilaitosten yhteys työmarkkinoihin on niin tiivis, että lähes jokaiselle ammattilaiselle on löytynyt töitä.
Seuraavaksi odotamme näiden kymmenien pienten oppilaitosten menettävän toimilupansa. Puhtaanapidon ammattilaisten, diakoniaopistojen ja monien muiden palvelualojen koulutusta uhkaa lakkautus.
Eikö tämä ole selvä viesti nuorillemme, että nämä työt tullaan jatkossa teetättämään maahanmuuttajilla eikä suomalaisia nuoria alalle haluta.
Jaammeko työt hyviin ja huonoihin? Huonoja töitä ei haluta tehdä, vaikka vaihtoehtona olisi pitkittynyt työttömyys. Kuka Suomessa puolustaa tavallista työtä ja jokaisen työpanoksen arvokkuutta?
Pienenevistä ikäluokista on saatava työelämään suurempi osa eli meillä ei ole varaa hukata yhtään sielua työelämästä.
Siitä huolimatta taidot ja suuntautuminen ei kasaannu porukan pienentyessä eli tarvitsemme huippujen lisäksi myös tavallisia työmahdollisuuksia pojillemme ja tyttärillemme.
Meillä on työn vastaanottamisen kannalta kannusteloukkuja palkan, sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden yhteensovittamisessa. Sen kaikki tunnustavat ja se on erityisen ongelmallisista pienituloisten osalta.
On kuitenkin hämmästyttävää, kun ministeritason vallanpitäjä toteaa valitsevansa mieluummin työttömyyden kuin työn, kun käteen jäävä nettohyöty jää liian pieneksi.
Eli hänen ajatuksensa mukaan jokaisella on oikeus ottaa yhteisestä kassasta niin paljon kuin tarvitsee ilman vastinetta. Näin avokätinen ei yhteiskuntamme onneksi ole.
Työn tekemisen ensisijaisuus ja työn arvo yksilön kannalta liittymänä yhteisöön ovat niin tärkeitä asioita, ettei niitä tulisi kyseenalaistaa löysilläkään vaalipuheilla. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanotaan.
Tarvitsemme yhteiskuntasopimuksen lisäksi jokaisesta itsestään lähtevää asenteiden työreformia, jotta tulevaisuudessa olisi töitä ja ne tulisivat tehtyä.
Pauli Harju