Kotikyläni Pärjänsuo järjesti tapaamisen, johon oli kutsuttu kaikki Pärjänsuon koulua joskus käyneet ihmiset.
Otin kutsun innostuneena vastaan, sillä enhän ollut nähnyt suurinta osaa silloisista koulukavereista yli viiteenkymmeneen vuoteen. Aloin miettiä, mitä sanottavaa minulla olisi heille. Mielestäni paljonkin!
Oli luonnollista, että kyseisen tilaisuuden viralliset puhujat puhuivat koulusta historiallisesta näkökulmasta, ja hyvin puhuivatkin! Saimme monipuolisen läpileikkauksen Pärjänsuon koulusta instituutiona.
Minun ajatukseni oli taas vapaamuotoisesti muistella, mitä pieni koululainen koki ja näki kulkiessaan läpi tuon instituution nimeltä Pärjänsuon koulu, ja mitä hän sieltä oppi ja sai evääkseen elämän varrelle.
Kun sitten tilaisuuden jälkeen useampikin osanottajista halusi tarkennuksia siitä, mitä sanoin, lupasin koota nuo ajatukset näin tekstin muotoon.
Mitä on pärjänsuolaisuus? Sen ymmärtämiseksi on tiedettävä Pärjänsuon syntyhistoria. Perheeni muutti pois Pärjänsuolta kuusikymmentäluvun alkupuolella. Vaikka siis lähdin Pärjänsuolta, ei pärjänsuolaisuus lähtenyt minusta. Olinhan viettänyt siellä koko lapsuuteni. .
Pudasjärven asutus on muodostunut pääosin Iijoen ja sen sivujokien varteen. Siellä ihmiset ovat vuosisatojen aikana juurtuneet maahan, ja muodostaneet omat mikrokulttuurinsa.
Suomi kehittyi 20- ja 30-luvuilla monella tapaa. Terveydenhuolto parani. Lapsikuolleisuus aleni. Väkeä tuli yksinkertaisesti liikaa. Kasvava metsäteollisuus kyllä tarvitsi työvoimaa, mutta vain kausiluonteisesti.
Jossakin syntyi ajatus sijoittaa liikaväestö Pärjänsuolle. Asukkaat repisivät peruselantonsa suosta ja olisivat tarvittaessa metsäteollisuuden työvoimareservinä. Pärjänsuo raivattiin ja lähes jokaiselle kuivanmaan saarekkeelle pystytettiin pieni hirsipirtti asumukseksi.
Prosessia hidastivat sodat, mutta sodan jälkeen tänne oli syntynyt taajama, joka käsitti satakunta taloa. Väkeä oli paljon. Sitä oli tullut ympäri pitäjää, kuka mistäkin. Sota-aikana evakkoväkeä tuli rajan takaa. Yhteistä Pärjänsuolle asettuneille oli se, että juuret olivat muualla.
Kun tänne tultiin, kuten vanhempani Jongulta, oli heidän koko sosiaalinen verkostonsa yhtäkkiä päivämatkojen päässä, vain kirjeyhteyden tavoitettavissa.
Nykypäivänä noita olosuhteita voitaisiin verrata lähinnä pakolaisleiriin. Niin kuin Siuruaisen Eino puheessaan mainitsi, tulijoilla oli reppu, saha ja kirves, ja edessään paljon raivaamatonta suota.
Siitä aloittivat vanhempamme, ja selviytymiseen tarvittiin kaikkien panos, myös lasten. Silti voin vilpittömästi sanoa, että sain Pärjänsuolla elää onnellisen lapsuuden.
Ensimmäinen sodanjälkeinen yhteinen ponnistus, koulun rakentaminen, oli merkittävä asia. Se muodosti yhteisen keskipisteen, ja edesauttoi sosiaalisten verkostojen muodostumista eli kotoutumista, kuten nykyään hienosti sanotaan.
Näin siis syntyi yhteisö, jonka muodosti eri syistä juuriltaan irronnut nuori ja elinvoimainen väki. Heillä oli sotatraumoista huolimatta voimia rakentaa kylälle koulu, lääke juurettomuuteen.
Nämä koulun aikaansaaneet ihmiset käyttivät vaikeissa olosuhteissa resurssejaan yhteiseksi hyväksi ja ansaitsevat kiitoksemme.
Omat vanhempani olivat saaneet asuttavakseen Muuraissaaren pistotien viimeisen kolkan, joten minun varhaislapsuuteni kului lähinnä sisarusten kanssa pirtin ja navetan välillä, sillä naapuriin oli jo matkaa.
Joskus sieltä naapurin poika hiihteli kaveriksi, mutta muutoin kaverina olivat lehmät navetassa ja oravat metsässä. Kun puhelinta ja radioa ei ollut, elimme me lapset eristyksissä ulkomaailmasta.
Käynti Rajamaan kaupassa vastasi jo ulkomaan matkaa, ja tunsin itseni kovin tärkeäksi, kun säännösteltyä kahvia ostettiin ”minun ostokupongillani”.
Koulun alkaminen olikin sitten tapahtuma, joka mullisti maailmaani ja jonka sisäistäminen vei aikaa. Koulun opettajina olivat tuolloin kovasti pidetyt Aira ja Veikko Huttu-Hiltunen.
Isoveli Veikko vei minut ensimmäisenä päivänä pyöräntangolla kouluun, mutta sen jälkeen olen saanut selviytyä koulutieni eri vaiheista yksin.
Ensiaskeleet sivistykseen antaneille opettajille oppilasaines – kuten minä – lienee ollut järkytys. Emmehän osanneet kunnolla edes puhua. Eristyksissä eläneet lapset olivat puhuneet keskenään lasten kieltä, sillä vanhemmat oli sidottu töihinsä; navettaan ja savottaan.
Koulussa puhuttiin outoa suomen kieltä ja asiat, joita siellä opetettiin, olivat käsittämättömiä. Asiaa kuvannee tarina, jonka isoveljeni Veikko vannoo todeksi, vaikka en itse asiaa muista.
Kävimme Marttilan talossa ensimmäistä luokkaa, ja opettajamme oli kysynyt uskonnonpetukseen liittyen Israelin kansan vaiheista, että kuka Jaakobin pojista vangittiin? Valte-poika oli kuulemma innokkaana viitannut ja saatuaan vastausvuoron vastannut: ”Käsipuoli-Ilimari!”
Tärkeää on huomata, että tuossa tarinassa kaukaisen maan kansalliseepoksen tarinat menivät kirkkaasti yli hilseen, mutta lähialueen tragediat koskettivat. Ilmari oli luullakseni sotainvalidi, joka oli purkanut sodan ja sotavamman aiheuttamaa posttraumaattista stressiään jossain tanssipaikalla.
Paikallinen poliisi oli antanut vaivaan senaikaisen käypähoitosuosituksen mukaista pamppuhoitoa ja vienyt sitten putkaan. Hoitoon kuuluvia käsirautoja tuskin käytettiin tässä tapauksessa!
Näin siis alkoi opintieni, jonka ensimmäisen vuoden kohokohta oli se, että Pärjänsuon koulu paloi perustuksiaan myöten, mutta maailmankuvan laajeneminen oli jo alkanut. Alettiin tietää muutakin kuin metsän oravat.
Kun uusi koulu saatiin, opintie normalisoitui ja ainakin minä omaksuin pärjänsuolaisen identiteetin, jota vahvisti hetkellinen kuuluisuus voitettuani valtakunnallisen kirjoituskilpailun lastenradiossa ja hymypoikapatsaan koulussa.
Varsinainen identiteettini muodostui kuitenkin vanhempieni kautta ja sai lopullisen muotonsa Kontioharjun pöllisavotalla. Sen pääsisällön voisi kiteyttää kovaan työhön ja siihen, ettei naapurin reppuun saa koskea.
Eli sanalla sanoen Työ ja Rehellisyys. Ne olivat tuolloin oikeasti arvossa. Kun noihin kahteen lisää sen, että elimme keskellä korpea lujasti sidoksissa luonnon kanssa, oli pohja identiteetille vahva.
Maailmankuvani laajeneminen alkoi, kun opettajani mielestä oli parasta lähteä Kurenalle keskikouluun. Se oli dramaattinen muutos. Keskikoulu oli tuolloin ns. lyhennetty eli kansakoulua käytiin pidempään.
Oli elokuun loppu ja minun piti mennä kuudennelle luokalle Pärjänsuolla. Opettaja pyöräili meille ja kertoi, että nyt on systeemi muuttunut ja pitää heti pakata reppu ja lähteä Kurenalle pyrkimään keskikouluun. Isä ei innostunut asiasta, vaikka hän pitikin koulunkäyntiä tärkeänä.
Isoveljeni Veikko oli jo käynyt keskikoulun, ja isoveljeni Yrjö oli jo keväällä päässyt vanhan systeemin mukaan Kurenalle keskikouluun suoraan toiselle luokalle. Nyt viimeinenkin töihin kykenevä poika lähtisi.
Mutta opettaja ei luovuttanut. Nuori ja nätti opettajanainen hämmensi isän pään pienellä tekoitkulla ja sai isän murahtamaan: ”No menköön sitten pyrkimään, ei se sinne kumminkaan pääse!”
Opettajien henkilökohtainen panos oli tuolloin tärkeää. Toisen kerran se vaikutti minuun henkilökohtaisesti silloin, kun valitin johtajaopettaja Ilkalle, että olen lukenut kaikki lainattavat kirjat.
Valehtelin hieman, sillä raamattua en ainakaan ollut lukenut. Hän avasi kotinsa kirjaston minulle ja voitte kuvitella, miltä pienestä pojasta näytti seinä täynnä kirjoja. Sieltä sain vapaasti lainata luettavaa.
Vaikka sieltä lainaamani kirjat olivat lähinnä seikkailukirjoja, avasi se tien kirjamaailmaan, jossa sain tutustua suuriin ajattelijoihin Haanpäästä Dostojevskiin ja moneen muuhun.
Uusia tuulia haistelemaan siis lähdettiin. Jäin saman tien Kurenalle keskikoulun ensimmäiselle luokalle toisen pärjänsuolaisen kanssa. Jotkut heittivät hanskat naulaan heti alkuunsa, ja kyllä minäkin koin siellä oloni vastenmieliseksi.
Silloisen käsitykseni mukaan keskikoulusta tuli herroja, joista Kontioharjun savotalla käytettiin kovin ikäviä nimityksiä. Minusta tuntui, että meille syrjäkylän kakaroille oli tarjolla kirkonkylän hierarkiassa vain viimeisiä paikkoja.
Sitähän minä en hyväksynyt. Niinpä olin pian kapinassa koulua ja kohta kaikkea vastaan. Olin sitä mieltä, että metsätyömiehenä on minun tulevaisuuteni. Mutta maailmahan ei minun mielipiteistäni piitannut. Metsätyöt koneellistuivat. Isä myi Jakun tilan ja muutimme Kurenalle.
Aloin ymmärtää, ettei tulevaisuus metsätyömiehenä ole realismia. Oli otettava lusikka kauniiseen käteen, ja jatkettava koulua, kun muutakaan ei ollut näköpiirissä. Siitä sitten lukioon, sitten yliopistoon opiskelemaan prosessitekniikkaa ja lopuksi maailmalle töiden perään.
Näin jälkeenpäin ymmärrän hyvin, että olin syntynyt onnellisten tähtien alla. Pudasjärven pitäjän asukkaat olivat juurevaa väkeä. Kunnan johdossa ymmärrettiin sivistyksen merkitys, olihan Pärjänsuollekin perustettu kansakoulu.
Olosuhteista johtuen juurettomien vanhempien lapsista monen opintie jäi kuitenkin minimiin. Koulussamme oli parhaimmillaan toista sataa oppilasta, mutta vain ani harvan tie vei akateemiseen loppututkintoon.
Vaikka edistyksellinen kuntamme oli koulutietä tasoittanutkin niin, että ensimmäiset oman lukion ylioppilaat valmistuivat jo kuusikymmentäluvun alkupuolella, monta hiomatonta timanttia jäi opintien ulkopuolelle. Tunsin ja tiedän heitä monia!
Juuret säilyivät syvällä Pärjänsuossa, vaikka työ vei minut kansainvälisen kaupan piiriin. Kun tehtäväkseni tuli johtaa yritystä, joka suunnitteli ja toteutti suuria investointiprojekteja ympäri maailman, jouduin väistämättä tekemisiin erilaisten maailman mahtajien kanssa.
Siellä joutui joskus koviinkin paikkoihin, mutta Pärjänsuolla opitut arvot, työ ja rehellisyys, auttoivat selviämään. Kun vastaan tuli todella vaikeita tilanteita, oli ratkaisevana tukena meitä kaikkia pärjänsuolaisia yhdistävä seikka: luonto oli karaissut meidät.
Olimmehan kaikki kasvaneet keskellä lahjomatonta luontoa. Luulen, että meillä kaikilla oli sitä kohtaan lapsena viha-rakkaus suhde, josta vuosien saatossa ainakin minun kohdallani viha karisi pois. Tilalle tuli ymmärrys, ja rakkaus luontoon syveni.
Voinkin siis tällä kokemuksella sanoa, että ihmisen hyvyys ei ole syntymäpaikasta tai virka-asemasta kiinni. Kaikkialla minne menin, tapasin sekä huonoja että hyviä ihmisiä. Kun kuoritaan heistä pois pintakoreus ja tekopyhyys, pärjänsuolainen perusihminen pärjää oikein hyvin vertailussa.
Voimme siis olla ylpeitä pärjänsuolaisuudestamme.