Kalle Päätalo astui sotaväkeen talvisodan jo alettua vuoden 1939 lopulla. Asepalvelus jatkui erilaisissa komennustehtävissä sodan ja välirauhan ajan. Siviilit siintelivät, mutta pääsy siviiliin jäi haaveeksi, pettymys seurasi toistaan.
Ja niin vuosi vaihtui vuoteen 1941, jona Kallen oli jälleen määrä puolen vuoden kuluttua päästä siviiliin. Linnoitustyötkään eivät olleet enää sodasta muistuttamassa. Pettymys Kallelle oli se, että hän joutui siirtymään pioneereista jalkaväkikomppaniaan.
Jäähyväiset kaverien kanssa olivat haikeat. Aliupseerina Kalle sai johtaakseen komennuskunnan junamatkan Iistä Hyrynsalmelle 11. Prikaatiin. Mukana oli myös Kallen hyvä tuttu Taivalkoskelta, Kalle Karvonen, Lehon porvarin poika.
Komennuskunta jaettiin kahteen osaan, joista suurempi määrättiin Päätalon johdolla Kuusamoon Kurkijärven koulutuskeskuksen tykkikomppaniaan, pienempi taas Karvosen johdolla Suomussalmelle. Kalle oli hyvillään kun pääsi tekopitäjänsä naapuriin.
Kun pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, pojat kauhistelivat kun joutuivat matkustamaan avolavaisen kuorma-auton peltipohjalavalle. Matkaa oli Kuusamoon reilut 230 kilometriä. Se oli pojille kylmä kyyti, suojana pieni pressunkappale. Onneksi puukaasulla käyvästä autosta veto loppui mäkiä kiivetessä ja pojat saivat lämpöä autoa työntäessään.
Taivalkoskelle päästiin vasta puoliltaöin. Lavalta hyppi jäisiä puu-ukkoja, jotka eivät pystyneet puhumaan. Osuuskaupan pirttikahvilassa päästiin onneksi lämmittelemään ja sulattelemaan paikkoja kun saatiin kuumaa korviketta. Kun lähdettiin, kellonviisarit näyttivät jo yli kolmea.
Puukaasuauton täytyi hakea vauhtia Lehon porvarin kaupalta asti, että päästiin Jussilanmäen päälle. Kun tultiin nukkumaan Kuusamon Kansanopistolle, oli jo aamu.
Kurkijärvi oli yksi itärajalle talvisodan jälkeen koulutusta ja puolustusta varten perustettuja, parakeista koottuja korpivaruskuntia. Kuuluisinhan niistä oli Tuntemattoman sotilaan Paloaukea.
Kun pojat tulivat noin 10 km:n päähän Kuusamosta Kurkijärvelle, selvisi, ettei heille ole majoittuakseen varattu lämpimiä huoneita, vain kylmänä oleva tykkihalli. Lämpötila oli sisällä reilusti pakkasen puolella, ovenraosta oli sisään tuiskuttanut lunta. Kamina nosti lämpöä hitaasti. Peitehuovat oli lähtiessä Iistä otettu pois, täällä oli vain ohuita repaleita. Tykit olivat samassa huoneessa, ne olivat 37 mm:n panssarintorjuntatykkejä.
Päätalo kirjoittaa: ”Riivaannuimme miehissä lointelemaan. Kiroamme Mannerheimin, kenraali Siilasvuon, Pioneeripataljoonan upseerit, Kurkijärven varuskunnan herroineen, panssarijääkäreineen ja tykkeineen. Ainoa, joka ei kiroillut, oli uskovainen Toivo Räisänen. Kuivaniemen poika Höntylä sanoi: - Kiroa sinäki Räisänen! Tämän kerran meijän mieliksi. Räisänen myönsi, että kyllä haluttaisi, mutta piessaa ja persettiä karkeampaa ei irronnut.”
Alku oli hankalaa, mutta pikku hiljaa sopeuduttiin tykkikomppaniaan. Ikävää pioneereihin lisäsivät heiltä tulleet kirjeet. Pioneereista perustettiin lähitorjuntaryhmä aseina polttopullot ja kasapanokset mutta tutustuttiin myös tykkeihin. Kallen ryhmä ei mielellään luopunut pioneeri-nimityksestä ja niinpä he alkoivat kutsua itseään lähitorjuntapioneereiksi.
Linnoitustyöt olivat heille vanhastaan tuttuja, kun tykkikomppaniakin vietiin linnoitustöihin läheiseen Säynäjävaaraan. Se nostatti pelkoa uudesta sodasta. Sitä lisäsi kun kuultiin, että ylimääräisesti palkatuille upseereille pidettiin Taivalkosken Maijanlammilla sotimisen koulutuspäiviä. Ja edelleen se, kun Vanttajassa pidettiin taisteluharjoitukset.
Kun Kallella oli enää 16 herätystä, hän ehti jo kokeilla siviilejä päälleen. Tuli muonanhakureissu 10. kesäkuuta 1941. Kuusamon Kitkantietä marssi vastaan joukko reserviläisiä. Kalle säikähti jo sodan puhkeamista, eikä kyse ollutkaan paljoa vähemmästä, sillä kyseessä olivat Ylimääräiset harjoitukset ja liikekannallepano.
Kallelta purkautui katkera kiroustulva ja itkunsekainen pettymys. Alkoi ankara tohina valmistautua sotaan. Kurkijärvi tyhjeni, komppania leiriytyi Helilammille kirkonkylän liepeille, saksalaisia kolonnia vyöryi Oulusta ja leiriytyi samoihin maisemiin.
Sota oli selviö, kun Saksa hyökkäsi kesäkuussa 1941 Venäjälle. Komppanialle annettiin kesäkuun viimeisenä päivänä käsky aloittaa marssi itään, nyt JR 53:n osana yli vanhan rajan. Joukkojen päätyönä oli aluksi tienteko sodan tarpeisiin.
Kallen työ muonittajana nyt sodan oloissa oli huonoilla, tungokseen asti ruuhkaisilla teillä haasteellista. Kallen tykkikomppania huolsi ampumatarpeilla etulinjan taistelevia joukkoja, mutta taisteluiden jäljissäkin oli kyllä kauhistelemista, varsinkin Kuolemankukkulan hurjissa tappioissa.
Kalle kuuli Hiltu-Jakilta karuja uutisia: ”Putasjärven pataljoonassa on kato käyny. Tämä kukkula se kävi liijan kalliiksi. Meille kumpasellekki tutuja miehiä on kaatunut. Sanovat Manni-Jannen kaatuneen tänä päivänä… Sen kanssa on oltu samoissa tukinlaskuissa. Sanovat Jannelta jääneen seihtemen lasta …”
Pudasjärveläisiä kaatui tässä yhdessä taistelussa neljättä kymmentä miestä ja kymmeniä tuotiin taistelusta jalkapuolina ja muuten haavoittuneina mentyään vihollisen miinakenttään, mm. Rudolf Järvinen Livolta ja Ottu Atsinki Taivalkosken Jurmusta.
Kiestinki vallattiin 7. elokuuta 1941. Se nostatti Kallessakin toivoa sodan kääntymisestä. Pettymys oli kun kiireellä yhä painettiin eteenpäin kohti Vienanmeren rantaa. Suurten tappioiden vuoksi kaikki terveet miehet kammattiin etulinjaan, myös tykki- ja huoltomiehet Kalle mukana.
Kapustnajajoella kohdattiin vahva, ensi kertaa hyökkäysvaunuin vahvistettu vihollinen. Tähän asti säästynyt tykkikomppania joutui nyt mukaan vastahyökkäykseen. Vastahyökkäys söi miehiä, ja niin Kallekin haavoittui vaikeasti, lähes kuolettavasti lähelle selkärankaa ja nilkkaan ja piikkilankojen repimänä vielä käsivarsiin.
Vaihtelevien vaiheiden jälkeen hänet kannettiin JSP:lle ja vietiin junanlavetilla Kiestingin sairaslaanille. Sieltä edelleen Kuusamoon kenttäsairaalaan ja sieltä Ouluun Keskuskansakoululle sotasairaalaan.
Kallen syvät selkähaavat paranivat hitaasti, mutta aika kului hyvin seurustellen potilastoverien, sairaalan naishoitajien ja naisvieraiden sekä kirjeenvaihdon ja kirjaston kirjojen kera.
Äiti-Riitukin kävi, eikä Kalle häntä piippuineen, jumalanterveineen ja terviisineen enää hävennyt yhtä paljon kuin Kuusamon kenttäsairaalassa. Suuri asia oli, että likinäköiselle Kallelle hommattiin silmälasit. Surua nostatti taas Kallen saama viesti ruotuväkikaverin Toivo Räisäsen kaatumisesta. Kalle kirjoitti Toivon muistolle kauniin muistokirjoituksen Kalevaan.
Vihdoin Kallekin pääsi kotiin toipumislomalle. Lomalla oli käytävä sukulaisten luona ja näytettävä sotahaavoja. Huolta aiheutti se, että haavat olivat vielä auki ja niistä tirisi mätää. Toipumisloman jälkeen sotasairaalan lääkäri komensi hänet kuitenkin rintamalle entiseen joukko-osastoonsa Kiestinkiin.
Kallelle oli uusi kokemus nähdä talvinen Kiestingin korpi. Häntä kauhistuttivat saksalaiset sotilaat siellä rämpimässä keposilla kamppeilla, samoissa suikkalakeissa ja kesäpuvuissa, joissa he olivat juhannuskesänä saapuneet Kuusamoon. Saksalaisten sotamainekin oli jo mennyt.
Tulotarkastuksessa rintamalääkäri kauhistui Kallen osin avoimista haavoista ja jäykästä nilkasta, haukkui ja kirosi sotasairaalan lääkärin pahanpäiväisesti ja passitti miehen takaisin sotasairaalaan. Kalle pantiin lääkintämajurin johtaman komission syyniin, palvelusluokka laskettiin B-kakkoseen ja hänet passitettiin Lahden Hennalaan Jalkaväen Koulutuskeskukseen.
Terveystarkastuksessa helmikuussa 1942 Kallesta todettiin kuppa. Kalle sai tämän herrasmiesten taudiksi sanotun juuri silloin, kun niiden määrä oli Suomen historiassa suurimmillaan, siis sodan oloissa. Siitä alkoivat runsaan vuoden kevääseen 1943 jatkuneet hoitokuurit, joiden kuluessa Kalleen upotettiin hänen laskelmiensa mukaan viisikymmentä salvarsaani- ja viisikymmentäyksi vismuttipiikkiä. Niillä Kalle parantui täydellisesti.
Tänä aikana 4.6.1942 Kalle komennettiin uuteen palveluspaikkaan, Siiranmäkeen perustetun Kannaksen varavankilan alaisen vankileirin talousaliupseeriksi. Hänen tehtävänsä oli vastata vankien ja vartijoiden ruoka- ja varustehuollosta. Tuona päivänä tapahtui sotivassa Suomessa toinenkin merkittävä asia. Ylipäällikkö Mannerheim täytti 75 vuotta ja häntä onnittelemaan saapui Kolmannen valtakunnan johtaja Adolf Hitler.
Kalle kunnostautui leirin käynnistysvaiheen ankarassa työpaineessa siinä määrin, että päällikkö komensi hänet kotilomalle juhannukseksi 1942. Se sattui samaan aikaan kun valtava saksalaisten sotilaiden kolonna laskeutui Jussilanmäkeä Taivalkoskelle ja hajautui pääosin Isoonkumpuun ja Metsäkylään.
Pian levisi tieto, että saksalaiset ryhtyvät rakentamaan kiireellä rautatietä Hyrynsalmelta Taivalkosken ja Kuusamon kautta Vienan rintamalle. Alkoi saksalaisaika, joka koetteli varsinkin Kummun Patruunan perhe-elämää.
Kalle Päätalo julkaisi vuonna 1967 romaanin Nälkämäki, jossa kuvasi sotatiensä osuutta ja kokemuksiaan Siiranmäen vankileirin talousvastaavana leirin lakkautukseen asti lokakuussa 1944. Leirin purkamisen yhteydessä Kalle ylennettiin kersantiksi.
Kalle tuli sotareissultaan samaan aikaan kun kotiselkonen oli palaamassa saksalaissodan evakosta. Kalle palasi jo aviomiehenä, sillä hänet ja Laina oli vihitty Tampereella helluntaina 1944 sota-ajalle tyypillisen kirjeenvaihtotutustumisen ja nopean kihlautumisen jälkeen. Kestävää liittoa siitä ei tullut.
Kuukautta vaille viisi vuotta kestäneen monivaiheisen sotatien taivallettuaan Kalle palasi loppusyksystä 1944 vielä Ouluun Keskuskansakoululle kotiutettavaksi invalidina siviiliin ja odottamaan invaliditeettiprosentin määrittämistä.