Harvalla meistä on mahdollisuus kulkea esi-isiemme maita, asua isoisän tekemässä talossa tai paistaa leivät uunissa, jossa isoäiti aikanaan paistoi leipänsä. Me muutamme opiskelujen ja töiden vuoksi, ja nykyaikaa leimaa muutos, sirpaleisuus ja usein myös juurettomuus.
Ajattelin pitkään, että en ole oikein mistään kotoisin. Olen jopa vähän surrut tätä joskus. Vietin varhaislapsuuden Ruotsissa, lapsuutta ja nuoruutta Pohjanmaan rannikolla ja opiskelujen myötä ajauduin Keski-Suomeen, jossa olen asunut jo pitkään.
Pudasjärven Taipaleenharjulla olen myös viettänyt paljon aikaa. Kuusamontien varressa tuulimyllyjen lähellä on edelleen kaksiporstuainen talo, jossa isovanhempani pitivät aikoinaan kauppaa ja postia.
Jos onnen voisi jotenkin kiteyttää, se voisi olla mummon leipoma leipä, päivä heinäpellolla tai ongella Taipaleenlammella.
Iijoella olen kulkenut lapsesta asti isäni kanssa. Isoäitini oli kotoisin joen varrelta Kollajanniemeltä, ja isoisäni kanssa he vetivät aikoinaan Varpuvirroilla siikanuottaa.
Iijoen vesiä ja rantoja on kulkenut uitossa töissä ollut ukkini, jota en koskaan ehtinyt tavata. Uittoajasta muistuttaa edelleen joessa paikoin näkyvät uponneet tukit, vaikka viimeinen uittokesä oli vuonna 1988.
Uittoajasta on kertonut myös isäni, joka nuorena poikana oli kahtena keväänä mukana uittohommissa. Tuntipalkka oli tuolloin 93 markkaa.
Tuntuu jotenkin hyvältä tietää kaikki tämä. Kuulla tarinat ja kulkea samoja koskia, nivoja ja suvantoja, joita sukuni jäsenet ovat kulkeneet jo aikoja sitten. Pitää taukoa samoilla paikoilla, joilla taukoa on aina pidetty. Palata joka kesä, tavata ystävät ja saada uusia.
Haluan ajatella, että minun juureni ovatkin Iijoen virtaavassa vedessä, osa ainakin.
Ystäväni, johon olen tutustunut Iijoella, totesi kerran Iijoen tarjoavan hänelle ”keinojuuret”, sillä hän kokee tai koki olevansa juureton. Jäin miettimään tätä. Ja tämä on niin totta.
Ei meidän tarvitse asua isiemme mailla tai kulkea samoja vesiä kuin isovanhempamme, vaan meillä on mahdollisuus löytää se meille tärkeä paikka myös ilman sukusiteitä. Paikka, jonne tullessa tuntee kuin tulleensa kotiin, jonne tuntuu aina erityisen hyvältä palata. Vuosi toisensa jälkeen.
Vuosien myötä rannat, kosket ja joen mutkat tulevat tutuiksi. Ja ihmiset. On tilaa olla yksin tai yhdessä. Jutella tai olla vain hiljaa.
Kuulla hankainten narina ja lähestyvän kosken pauhu. Kuulla vanhemman väen tarinat ja ottaa ne osaksi omaa tarinaa. Heittää löylyä tutuissa saunoissa, istua lauteilla yhdessä, katsoa nuotion tulta. Tuntea olevansa perillä.
Iijoki on monelle meistä tällainen paikka.
Koillismaan luonnon, virtaavan veden ja ihmisten luoma yhteisö muodostavat erityisen tilan ja paikan, joka tarjoaa jotain, mitä ihminen tässä ajassa kaipaa. Joku luonnon rauhaa, joku ihmisten tapaamista, joku irrottautumista ja läsnäoloa. Tai mitä kukin nyt tarvitseekaan juuri siinä hetkessä.
Samalla meistä tulee osa Iijoen kulkijoiden ketjua.
Ja jollekulle Iijoki tarjoaa ne kaivatut juuret.
