Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää – Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema.
Rannalla seisoi yksinäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena.
Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjantuulessa.
Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. – Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille.
Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä säteinään.
Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen kipeässä rinnassaan.
Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. – Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä.
Matalasta katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa.
Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi.
Sen tehtyään he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: ”Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!”
Minä silloin näin lupauksen, – nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään.
– Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä!
– Sinä jo arvannet ken se oli! – Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen – Castrén.
Julius Krohn
Eli 1835–1888.
Hän oli suomalaisuuden esitaistelija ja tunnettu suomalaisen kansanrunouden tutkija, joka opiskeli mm. Lönnrotin johdolla.
Hänen mottonsa oli: Kotikieli on juuri, josta kansa elämänvoimansa imee. Jos eivät sivistyneet kodit suomalaistu, ovat Suomen kansan pyrinnöt turhat.
Julius Krohnille Suomen kansan identiteetin rakentamisesta tuli lähes sama asia kuin oman identiteetin rakentaminen.
Hän oli mukana kaikessa, mikä edisti tätä asiaa, muun muassa perustamassa Suomen Kuvalehteä, jota myös kustansi ja jonka päätoimittajana toimi monta vuotta.
Osa suvusta otti sukunimekseen Suonion 1900-luvun alussa.
