Nykyaikana on tullut tavaksi heittää huolet ja murheet yhteiskunnan harteille. Kunta, valtio, poliitikot, joku jossain hoitaa ja huolehtii.
Suomen juhlavuoden aikana on kerrattu maamme historiaa monelta eri kantilta ja ainakin minun silmäni ovat avautuneet, kuinka loppujen lopuksi lyhyenä aikana suomalaisten elintaso on noussut puutteesta yltäkylläisyyteen.
Pääosa kansasta elää hyvää elämää ja on tutkimusten mukaan myös tyytyväinen elämäänsä. Siksi on varaa napista pienistäkin asioista. Hermostutaan kassajonoissa, kiukutellaan opettajille ja kaupungin virkamiehille, napistaan korkeista sähkönhinnoista. Ja niin edelleen.
Kun oma isäni kuoli autokolarissa ollessani 13-vuotias, koko kylä ja yhteisö eli mukanamme. Opettaja tuli kesken koulupäivän ja kehotti lähtemään kotiin. Ja kun kapusin mäkeä ylös, oli naapurin emäntä jo vastassa. Silloin sukulaiset ja naapurit kouluyhteisö mukaan lukien toimivat vertaistukijoina.
Kun emme voi palata menneisyyteen eikä sitä kannata liiaksi kaivatakaan, voimme jotain kuitenkin sieltä ammentaa nykypäivään. Jos vaikka edes jouluna muistaisimme jotakuta yksinäistä ihmistä tai kutsuisimme hänet mukaan omaan joulupöytään.
Antamisen ilo on suurta ja aineeton on usein arvokkaampaa kuin kauniiseen lahjapaperiin kääritty tavara.
Hyvää ja rauhallista joulua!