Olin opettajana Porvoon maalaiskunnassa. Siellä kuuli uskomattomia asioita. Yksi poika kertoi kavereilleen, että hän joi lauantaina mellanööliä. Isä antoi siihen sekaan kuulemma koskenkorvaa.
En voinut heti uskoa juttua todeksi, mutta työtoverini vahvistivat, että voi hyvinkin olla. Lähellä oli Sköldvikin öljysatama, jossa oppilaanikin vierailivat ja varmasti saivat huonoja vaikutteeita.
Joskus joku oppilas lähti karkumatkalle, ja hänet löydettiin läheltä kotiaan muutaman päivän jälkeen poliisin toimesta.
Erään kerran oppilas oli varastanut eräästä liikkeestä. Omistaja oli saanut pojan kiinni ja kysynyt hänen nimeään. Tämä oli kirkkain silmin valehdellut toisen luokan oppilaan nimen.
Tieto tuli koululle, jolloin me opettajat tietenkin kuulustelimme ilmoitettua oppilasta. Poikaa pidettiin lujilla pitkän aikaa, mutta aina hän kielsi tehneensä varkautta.
Myöhemmin saimme kuulla oikean syyllisen, joka siis oli luokkani oppilas. Ei hän näyttänyt katuvan tekoaan. Harmitteli vain, että joutui kiinni.
Kyllä siellä riitti oppilaissa sellaista rohkeutta, jota sanoisin jo röyhkeydeksi. Välitunneilla saattoi usea tyttö seurata perässäni ja vaatia, että opettajan on toteltava heitä, koska kotona vanhemmatkin tottelevat.
Tähän johtaa ”hällä väliä” -kasvatus. Oli annettu lapsille liikaa valtaa siinä vaiheessa, kun heistä ei vielä ollut vastuullisiksi vallankäyttäjiksi.
Vanhempien pitää olla vanhempia ja lasten lapsia. Kun lapsi kasvaa, hänen vastuunsa kasvaa pikkuhiljaa. Vanhemmat voivat lisätä lastensa oikeuksia, mutta silti he ovat heistä vastuussa.
Olen sitä mieltä, että kotona äiti on kodin hengetär. Hän luo pitkälti kodin hengen. Kasvatusasioissa isä on se peräseinä, joka sanoo viimeisen sanan, josta ei lipsuta.
Tällainen menettely luo lämpimän ja turvallisen kodin, jossa lasten on hyvä elää ja kasvaa.
Vanhassa suomenkielessä sana kuri tarkoittialun perin kujaa, jossa oli kahden puolen aita. Karja ajettiin sitä pitkin laitumelle. Siinä oli jonkin verran tilaa liikkua sivuillekin päin.
Tämänlainen kuri sopii kasvatuksen malliksi vieläkin, mutta siihen ei saa liittyä väkivaltaisia piirteitä, ei ruumiillisia eikä henkisiä.
Eräänä perjantaina tulin työpaikalleni. Naisjohtajaopettaja tuli luokseni ärtyneenäja tympääntyneen oloisena. Sanoi, että ota sinä nuo pojat loppupäiväksi huostaasi!
– Minä olen tapellut heidän kanssaan koko päivän!
Lupasin ottaa nuo kolme luki-oppilasta luokkaani. Päätin ottaa asian huumorilla. Sitten myöhemmin tietenkin oli tarkoitus keskustella vakavamminkin.
Pojat tulivat sisään luokkaan. Seisoin vähän matkan päässä ovesta, panin kädet taskuihini, otin kasvoilleni humoristisen hymyn ja sanoin: ”Pojillla on ollut tänään vähän vauhdikas päivä.” Pojat katsoivat toisiaan ja välillä kenkiään sekä lattiaa: ”No, niinhän se vähän on ollu.”
Leppoisa aloitukseni tuntui sulattavan jään nopeasti. Oppilaat huomasivat, etten ollutkaan vihainen.
Lupasin, etten kertoisi mitään koulunjohtajalle, jos he eivät sitä halunneet. Painotin, että opettajan luvatessa, se pitää siinäkin tapauksessa – vaikka oppilaat eivät lupaustaan pitäisikään.
Kun pojat tulivat vakuuttuneiksi siitä, että asiat pysyvät meidän välisinämme, keskustelimme aamupäivän tapahtumista ja heidän käytöksestään. Heitä oli ärsyttänyt opettajan pikkumaisuus ja siksi he olivat tehneet tahallaan piruutta.
Opettajalla tuntui olevan hyvin tiukat säännöt siitä, mitä sai tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi ikkunaverhojen naruihinkaan ei saanut koskea.
Pojat ovat poikia – ja kun jousta kiristetään liikaa, se saa aikaan vastareaktion. Silloin tehdään tahallaan juuri sitä, mistä kielletään.
Jatkoimme tunnin loppuun saakka. Pelasimme vielä jotain heille mieluista peliä. Sanoin ennen välituntia, että opettajanne ei varmaan usko, että osaatte olla kunnollakin. Näyttäkääpä seuraavalla tunnilla, että osaatte!
Myöhemmin jäi kysymättä, miten siinä kävi – mutta luulen, että saatuaan hiukan ymmärrystä, he siihen pystyivät. Tämän tunnin muisteleminen muistuttaa meitä kasvattajia siitä, että jousta ei saa kiristää liikaa, ettei se katkeaisi ja saisi aikaan aivan toisenlaista tulosta kuin odotamme.
Varsinkin poikien kanssa monia kiperiäkin tilanteita voidaan hoitaa paremmin ymmärtäväisellä huumorilla kuin ankaruudella.