”Kuljin piiloutuneena kuorma-auton alle Turkin halki. Aina pahoissa ja vaarallisissa paikoissa, kun pelkäsin, löin kivellä kuorma-auton pohjaan, että kuljettaja hidastaisi vauhtia.
Lopulta pääsin Kreikkaan mutta ei uskaltanut jäädä Ateenaan, koska siellä liikkui öisin kaduilla uusnatseja, jotka etsivät meitä laittomia maahanmuuttajia hakatakseen ja surmatakseen.
Saimme yhdessä ystävieni kanssa ostetuksi kumiveneen, sillä lähdimme Italiaan. Jouduimme myrskyyn ja kaksi meistä kuoli. Loput meistä, varmalta kuolemalta, pelasti Italian rannikkovartiosto.”
Näin kertoi yksi Afganistanista lähtenyt pakolaisnuori Roomassa, katolisen yhteisön pitämässä kielikoulussa. Vastaavanlaisia tarinoita on satojatuhansia, jopa miljoonia.
Kaikki ne eivät pääty yhtä hyvin. Olemme lukeneet tänäkin talvena pahoista merionnettomuuksista Välimerellä, kun pakolaisia kuljettaneita aluksia on joutunut haaksirikkoon.
Italia on maa, johon virtaa aivan valtavasti pakolaisia Aasiasta, Afrikasta kuin myös Etelä-Amerikasta. Määrät ja mittasuhteet ovat aivan toisia kuin meillä Suomessa.
Kohtasin muutama viikko sitten italialaisia katolisen kirkon vapaaehtoisia, jotka ovat auttaneet ”periferiassa” olevia ihmisiä jo 1970-luvulta lähtien.
He haluavat kohdata ja auttaa ihmisiä, jotka yhteiskunta, me ihmiset, olemme työntäneet sivuun (periferiaan), kuten pakolaiset, syrjäytyneet ja köyhät. Ihmiset, joita ei haluttaisi nähdä, mutta joita kuitenkin on.
Italialaisilta saatoi oppia uusia näkökulmia. Yksi oli se, että he eivät puhuneet pakolaisita vaan uusista eurooppalaista. Heidän mielestään sana pakolainen asettaa meidät ihmiset eri ryhmiin ja arvottaa ihmisiä. Mutta eurooppalaisia, niitä me ole kaikki. Toiset ovat vain asuneet täällä pidempään.
Toinen asia, mitä he painottivat, on ihmisen nimi. Jokaisella ihmisellä on nimi ja elämänhistoria. Syrjäytyneitä kohdellaan usein ryhmänä tai käsitteillä.
Jokainen on kuitekin ihminen, jolla on tarina kerrottavana. Niin suomalaisella kuin maahanmuuttajallakin. Ja kun oppii toisen nimen ja tarinan, silloin tutustuu.
Kolmas asia, mikä oli italialaisille tärkeää, oli ystävyys. Ei ole vain auttajia ja autettavia.
Heidän mielestään, jokaisella tulisi olla ainakin yksi ystävä, joka on syrjäytynyt. Sillä he opettavat meille ihmisyyttä, mitä on olla ihminen, italialaiset sanoivat.
Kuka tahansa meistä, voi huomenna suistua ”periferiaan”, terveys voi mennä, työ voi kadota, puoliso voi lähteä. Silloin mekin odotamme ystävyyttä, ihmistä, joka kuuntelisi meitä ja meidän tarinaamme.
Juha Rauhala