Maailma on niin kuin ennen. Jushenkov, Shchekochikhin, Klebnikov, Politkovskaja, Litvinenko, Berezovski jne. Ja taas. Boris Nemtsov. Murha on osoitus siitä, ettei maailma ole muuttunut.
Ei ole muuttunut elämä Kreikassakaan. Se ottaa velkaa niin paljon kuin saa. Ongelma on siirtynyt velkojille. Gianis Varoufakis, Kreikan valtiovarainministeri ja Ateenan yliopiston taloustieteen professori, esiintyy pystyssä päin. Hän tietää, ettei Kreikalla ole enää ongelmaa, koska se ei pysty maksamaan nykyistäkään velkaa.
Tulevassa konkurssissa velan määrällä ei ole enää niin suurta väliä. Saksan valtiovarainministerin, oikeustieteen tohtori Wolfgang Schäublen hartiat ovat päivä päivältä kumarammassa. Hän tietää, että kun antaa taas lisää lainaa, konkurssiselvitys siirtyy vähän kauemmaksi, mutta vain vähän kauemmaksi.
Ongelma on velkojilla ja se vaikeutuu päivä päivältä.
Velkainen Suomikin esiintyy ajoittain pollevana velanantajana. Meillähän on vakuuksia, tosin kiisteltyjä, velan vakuutena. Muistuu mieleeni pari tosi tapausta, joiden vakuuksia voineen verrata meidän Kreikan lainan vakuuksiin.
Kymmeniä vuosia sitten erään pankin konttorissa oli johtajana Veli-niminen mies. Kerran hänen luokseen tuli nainen ja pyysi sadan markan vekseliä. Veli ilmoitti, että jos ei ole takaajaa tai muuta vakuutta, ei hän voi antaa kyseistä lainaa.
Aikansa tinkailtuaan nainen nosti kassistaan nipun virkattuja, pyöreitä pöytäliinoja: ”Eikös nämä vakuudeksi kelpaa.” Veli hyväksyi vakuuden, kirjoitti vekselin ja panttaustodistuksen ja pyysi naista menemään kassaneidin luo, josta saisi rahat.
Nainen huiskutteli vekseliä kassaneidin edessä ja sanoi: ”Hui hai, johtaja osti kaikki liinat.” Vekseli erääntyi, jäi maksamatta, eikä liinojen kauppiaasta kuulunut enää mitään.
Veli maksoi omasta pussistaan vekselin ja lähetteli ystävilleen joululahjoina käsin virkattuja pyöreitä pöytäliinoja. Siihen aikaan johtajan piti itse maksaa töppäilynsä.
Toisessa pankin konttorissa oli johtajana Arvo-niminen mies. Hänen luokseen tuli outo kulkumies, joka surkeana pyyteli sadan markan vekseliä, jotta pääsisi kotikonnuilleen. Arvo nuukana ja periaatteen miehenä kieltäytyi antamasta lainaa, koska ei ollut takaajaa eikä vakuutta.
Aikansa tinkailtuaan kulkumies otti suustaan tekohampaat: ”Annan nämä vakuudeksi. Kyllähän johtaja uskoo, että lunastan ne pois.” Arvo otti roskakorista käytetyn kirjekuoren: ”Laita hampaat tuonne, saat sen lainan.”
Ei kulkumies hampaitaan koskaan lunastanut. Arvo hoiti töppäyksensä ja maksoi vekselin omasta pussistaan. Myöhemmin Oulussa kiersi juttu, että kyllä pankinjohtajilla on huonot palkat. Eräskin pankinjohtaja on kuulemma rahan puutteessa kaupitellut hammasteknikoille tekohampaitaan.
Tottahan se oli, mutta ei niitä Arvon hampaita kukaan ostanut.
Taitavat Kreikan antamat vakuudet olla samaa luokkaa kuin Arvon ja Velin aikoinaan. Toivoa sopisi, ettei Suomi erehtyisi ottamaan mallia Kreikasta. Velkaa näyttää saavan, mutta se on jonakin päivänä maksettava pois.
Suomalaiset ovat pystyneet huonoinakin aikoina maksamaan velkansa. Raskaitten sotakorvausten lisäksi selvitettiin aikoinaan valtion velka, joka viiden sotavuoden aikana kohosi lähes 20-kertaiseksi. Samaan aikaan maksettiin ainoana maana maailmassa pennilleen USA:lta 1920-luvulla saatu laina.
Silloin elettiin pakosta säästeliäästi, sillä tavaroista oli pula ja niiden saantia säännösteltiin yli viidelläkymmenellä säännöstelykortilla. Suomi tunnettiin maailmalla maana, joka maksaa velkansa.
Tänä päivänä, vaalien alla kiistellään leikkauslistoista. Totuus on, ettei Suomi selviä veloistaan ilman ”säännöstelykortteja”. Niistä on aika kansalle puhua.
Paavo Kurttila