Monellaista auton rotteloa ja parempaahi köykkärehti pitkin mehtäautoteitä. Töröttäviä kiviä varoen, minkä hillojen kiikaroinnilta kerkesivät tielle kahtomaan.
Minä ootastelin muutaman päivän, että antaahan kypsyä. Perjantaina otin sankon ja repun reuhkan matkaan ja lähin tietustelureissun tekemään.
Kesäkahvilasta pongasin kaveriksi Riston. Käytiin läänirajan tuntumassa muutama kilometri hillasenssejä arvioimassa ja olihan sitä kypsymässä.
Minä en lievää punaviher-sokkeuttani nää, ku muutamaan metriin punaset marjat, mutta riittää sehi. Kypsät näkkyy sitte jo kauempaa.
Arvioin huipun sattuvan alakuviikolle keleistä riippuen.
Tiistaina lähettiin ensimmäiselle poimintareissulle Eeron kans.
Kehun, että mullon tietopaikka. Sinne ei moni kehtaa kävellä. Ei liion muita jäläkiä oo aijempinakaa kesinä ollu. Sen verran se kävelyttää lähimmältä tieltä.
Toinenni serkkupoika lähti vaimonsa kans sammaan seutuun, mutta jättäysivät alakupuoliskolle vauvamahan kans, ettei tuu liian kova reissu.
Otettiin semmonen tempaus, jota olin suunnitellu toisinaan, että lähettiin avojalon suolle. Lahkeet käärittiin ja jalakaa toisen etteen. Tuntupa hyvältä! Kevyttä liikkua ja suovesi raikasti.
Kohtalainen hillapaikka löyty jo piakkoin. Eeron kans jatkettiin sillämielin, että käyvään nyt kah-tomassa se minun tietustelema apaja.
Lampsittiin suota hyvällä tahilla. Raatattiin niitä näitä. Alomma lähestyä niemekkeen laitaa, ku nähtiin siellä pilikottavan kohtalaisesti hillaa. Se ääneenni toettiin.
Matkaa oli ennää muutama kymmenen metriä kovemman maan laitaan, ku huomattiin mahoton näky. Aivan oranssina helottava mätäs.
Seisahuttiin sen viereen ja ällisteltiin. Läimäre, jossa hillaa oli, ei ollu iso. Muutaman neliön vain, mutta oliki paljo ja minä näin vasta nyt, että on vielä raakaahi hyvästi seassa.
Tovin ällisteltyä ja pari kuvvaa otettua ruvettiin poimimaan. Siinä tuli mieleen, että koitetaampa montako hillaa saa yksiltä jalansioilta. Se on jonkulainen mittari hyvälle hillapaikalle.
Otettiin jalansiat ja alettiin laskea. 50..100.. 200. Alako jo naurattammaan. Mulla loppu 242 hillaan ja jäin seuraamaan ja kuulemaan Eeron väliaikatietoja.
Lopulta Eero horjahti viimestä kurottaessaan käjen varraan ja nousi naureskellen. Minä kysyn määrää. 334 hillaa.
Oli se mahoton. Enimmäkseen hyvinäi vuosina määrä tahtoo jäähä kymmeniin.
Arvioitiin, että raakaa oli vielä 30 rosenttia. Paljo sitä jäiki.
Jatkettiin vielä toista kilometriä kauemma varsinaiseen paikkaan, jonka olin Riston kans tievustellu. Olihan siellä hillaa.
Sankot täytettiin nopiaa, mutta piti lähteä ukkosen alta pois ja kotona oli vieraita, ettei kärsiny kokopäivää metässä olla. Omasta puolestahan sitä ois metässä kokoajan.
Toista tuntia käveltiin soilta pois. Päälle tuleva ukkonen häivytti jo suon takamaisemia harmaan sajeseinän taa. Autolle ku päästiin, alako saje pieksämään. Tämä reissu jäi mieleen.