Pienen kansakunnan olemassaolo voidaan asettaa kyseenalaiseksi milloin vain. Pienelle kansalle voi käydä huonosti ja se tietää sen. Kokemus on sen opettanut. Mainilan laukauksien ampujaa etsittiin pitkään. Syytettiin suomalaisia.
Pienen kansakunnan on pitänyt sietää valhetta ja petollisuutta ja useimmiten vaieta. Vaieta sen takia, että se olisi saanut olla. Se ei kuitenkaan ole alentunut vaikenemaan totuudesta. Se olisi tuhonnut kansakunnan sielun.
Syyrian sisällissota alkoi kansannoususta Basar al-Assadin hallitusta vastaan. Hallitusta vastaan taistelevat maltilliset ja islamilaiset kapinalliset sotivat myös keskenään. Myös ulkovallat ovat sekaantuneet sotaan. Soppa on valmis ja muhii ja paksuuntuu.
Sota on aiheuttanut valtavan pakolaistulvan maan sisällä ja ulkomaille. Eikä terroristien iskut Pariisissa ja muualla vähennä pakolaistulvia.
Syyrian asukasluku lähenteli enimmillään kahtakymmentäviittä miljoonaa. Nyt se on tuskin kahtakymmentä miljoonaa. Pakolaisjoukoissa on muitakin. Somaleita, afganistanilaisia ja irakilaisia. Viimeksi Petsamon kautta tulleita, Venäjällä jo vuosia asuneita. Ei Suomi eikä koko Eurooppa selviä tästä kunnialla.
Suomeen on tulossa noin 50 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Näistä myönteisen päätöksen saanee noin 16 000. Valtion kunnille maksamat korvaukset ja muut kulut nousevat yhteensä noin 1,5 miljardiin euroon vuodessa. Sitä ei Suomi pysty muiden velkojensa ohessa hoitamaan. Onko tämä jonkun etu? Kenen etu ja tavoite tämä lopulta on? Jokuhan tätä johtaa.
Niin kauan kuin ihmiset palvovat valloittaja-johtajiaan, niin kauan valloittaja-johtajia myös nousee ja tekee ihmisten olot surkeiksi. Valloittajalle on kunniaksi, että hän on ystävä ja vihollinen, mies joka asettuu jonkun puolelle ja häikäilemättömästi jotakuta vastaan.
Joukoilla on suuri halu kunnioittaa näitä henkilöitä. He tarvitsevat alkukantaisessa idealismissaan maallisia jumalia, joita he kannattavat sitä sokeammalla rakkaudella, mitä kovemmin ankara elämä heitä koittelee.
Aleksanteri Suuren hautapaasiin on kirjoitettu: ”Hauta riittää nyt hänelle, jolle koko maailma ei riittänyt.” Eivat riittäneet Egypti ja Persian valtakunnat. Ei riittänyt eteneminen aina Intiaan saakka. Mikä lopulta riitti?
Surkeaa on katsella Välimereen hukkuvia ihmisiä, kurassa ja sateessa vaeltavia ihmisiä. Kieltämättä tulevat mieleen kuvat karjalaisista, jotka joutuivat kaksi kertaa evakkoon kotiseudultaan.
Meidän omia sotapakolaisia oli aikanaan 420 000. Joka yhdeksäs suomalainen sai jättää kotikontunsa. Suomi kuitenkin huolehti heistä niin hyvin kuin suinkin oli mahdollista. Silloin oli tahtoa ja löytyi tie.
On pakko muistuttaa, mitä muuta koimme samaan aikaan, jolloin sotapakolaisillemme piti saada mahdollisimman inhimilliset olot. Sota jatkui kiivaana. Esimerkiksi talvisodan aikana oli pakko kestää 2726 vihollisen lentopommitusta. Vain yhtenä päivänä talvisodan 105 päivästä maatamme ei pommitettu.
Kotirintama eli puutteessa, mutta se selviytyi päivästä toiseen. Jos ei olisi selviytynyt, tuhot olisivat olleet arvaamattomat. Sodan päätyttyä joka 16. mies oli sotainvalidi, joka 17. nainen sotaleski ja joka 25. lapsi sotaorpo.
Mutta samaan aikaan luotiin uusi sukupolvi. Syntyivät suuret ikäluokat, jotka yhdessä sotiemme veteraanien kanssa jälleen rakensivat tämän maan.
Mutta nyt, parasta aikaa Välimereen hukkuu joku. Joku polkee jopollaan Venäjältä Norjaan. Siellä sataa lunta ja pakkanen kiristyy. Kuka tätä kaikkea johtaa?