Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää – Siperiaan.
Noilla sanoilla alkaa erään vanhan tarinan kulku, mutta se saatiin tietoon vasta äskettäin. Kirjoittamisen ja lukemisen väliin mahtuu tarina jos toinenkin, ja sinä aikana paperi, jolle teksti on kirjoitettu ehti tovin aikaa rispaantua.
Kaikki alkaa piironginlaatikosta. Nuo vanhat laatikot kätkevät sisälleen kellastuneita papereita, joilla on joskus ollut oma, ehkä tärkeäkin, merkityksensä. Vuodet kuluvat ja merkitykset unohtuvat.
Vuonna 1994 Pekka Jussila järjesteli vastikään edesmenneen isänsä Paavo Jussilan papereita. Jussilan silmät kiinnittyivät yhteen erityisen oudon näköiseen ja kuluneeseen paperinpalaan.
Pala oli reunoiltaan hyvin repaleinen. Mutta se, mitä paperille oli kirjoitettu, oli paljon ihmeellisempää.
Sivu oli molemmin puolin täynnä käsinkirjoitetun näköistä tekstiä, rivit suorina, mutta sanat täysin tunnistamattomina. Kirjaimet olivat outoja ja kokonaisuuden hahmottaminen mahdottoman tuntuista.
– Mitä ihmeen kieltä tämä voi olla? Onko tämä jotain salakirjoitusta? Jussila pohti.
Kukaan ei osannut vastata. Oli vain tieto siitä, että paperi oli kaikkien vuosien ajan säilynyt muiden isän papereiden joukossa piirongin kätköissä.
– Luulen, että vanhaisä eli Paavon isä Matti on sen aikanaan laittanut talteen ja sitä on säilytetty tarkoituksella, Jussila miettii.
Siitä päivästä lähtien kysymykset kaihersivat Jussilan mieltä. Kuka osaisi noita outoja kirjaimia tulkita ja selvittäisi, mitä paperissa lukee?
Jussila jutteli asiasta historiaan perehtyneen Aili Pelttarin kanssa. Pelttari käytti paperia jopa Helsingissä Kotimaisten kielten keskuksessa, mutta siellä tekstin uskottiin olevan salakirjoitusta.
Tänä keväänä Jussila alkoi aktiivisesti kysellä, josko jostain saisi apua. Seinä tuli vastaan monta kertaa.
Jussila lähetti kyselyjä muun muassa Viroon ja kävi pääsiäisen aikaan Raija-puolisonsa kanssa matkalla Pietarissa Venäjällä. Varan vuoksi hän oli ottanut mukaansa kuvia teksteistä ja esitteli niitä siellä toiveissa, että joku tunnistaisi kirjaimet – mutta turhaan, Venäjälläkin se näytti kaikille oudolta kieleltä.
Lopulta Pekka lähetti asiasta kyselyn Suomen Inkeri-liittoon, jossa puheenjohtaja Alina-Sinikka Salonen osoittautui merkittäväksi linkiksi mysteerin ratkeamisen tiellä. Salonen nimittäin tunsi assyriologian professori emeritus Simo Parpolan.
Salaisuuden verho raottui viimein, kun Parpola näki kirjoituksen.
– Kieli on suomea, kirjoitettu omaperäisellä aakkosistolla, joka muistuttaa suomalaista, mutta eroaa siitä erityisesti vokaalien ja tiettyjen konsonanttien (d, g, j, r) kohdalla hämäävällä tavalla.
Kaikkien koukeroiden alta paljastui siis kotoinen suomen kieli! Parpola laati aakkosiston, jonka mukaan hän tulkitsi tekstin.
– Eihän siinä ole kuin reilu 20 merkkiä. Niin tekstin sai käännettyä suomen aakkosistolle.
– Tunnistin kielen heti suomeksi, se oli helppoa. Merkkien toistuminen tietyissä rakenteissa paljastaa sanojen hahmon, Parpola kertoo.
Teksti osoittautui vanhakantaisella suomella kirjoitetuksi tarinaksi. Parpola päätti googlettaa katkelman tekstistä, ja se tärppäsi välittömästi.
Teksti osoittautui otteeksi Julius Krohnin vuonna 1889 ilmestyneestä teoksesta ”Kuun tarinoita”. Tarkemmin tarkasteltuna kyseessä oli kirjan luku ”Toinen ilta”.
– Sekä tieteellisessä että kulttuurisessa mielessä nämä kaksi sivua ovat mielestäni erittäin tärkeitä ja arvokkaita dokumentteja, sillä tietääkseni missään muualla ei ole säilynyt näytteitä siinä käytetystä aakkosistosta.
Parpola pohtii, olisiko aakkosisto on voinut olla laajalti käytössä Inkerissä jopa ruotsalaisajoista alkaen.
– Tämä saa miettimään menneisyyttä. Mitä kaikkea siellä onkaan, josta emme tiedä mitään. On sattumaa, että tällainen todiste historiasta on säilynyt. Koko juttu on todella kiehtova!
Sivun lähempi tarkastelu osoittaa, että paperin ylälaidassa on sivunumerot kummallakin puolella. Numerot osoittavat, että kyseessä on ollut kokonainen kirja eli todennäköisesti painotuote.
– Tähän viittaavat sivujen numerot ja huolellinen, tasainen ja kaunis käsiala, joka selvästi on tarkoitettu muidenkin kuin pelkästään kirjoittajan luettavaksi, Parpola perustelee.
Parpolan mukaan 1920–40-luvuilla joissain kirjapainoissa painettiin erikoismerkkejä sisältäviä tekstejä käsin kirjoitetuista originaaleista pieninäkin painoksina.
Hänen mukaansa kirjan on täytynyt sisältää muutakin kuin Kuun tarinoita, koska pelkästään kyseisen teoksen sisällöllä ei olisi saanut niin monta sivua täytettyä alusta päin.
Kieli ja kirjakieli eivät elä tyhjiössä, vaan niille täytyy olla käyttäjänsä. Kirjallakin on ollut lukijansa, vaikka tietoa kyseisen kirjakielen käytöstä ei olekaan.
– Joka tapauksessa aakkosiston on täytynyt olla tuttu monille muillekin kuin pelkästään kirjoittajalle.
Näin ollen tekstin merkitys korostuu edelleen.
– Onko mitään muita tällä aakkosistolla kirjoitettuja tekstejä säästynyt? Voisiko niitä olla jossain Inkerinmaalla? Pekka Jussila ihmettelee.
Miten inkerinsuomalaisen kirjoitus oli sitten päätynyt Jussiloiden piironginlaatikkoon? Tämän kysymyksen vastaus on onneksi osittain selvillä ja liittyy Liikasen kartanon eli Jussilan sukutalon elämään.
Muistitietona nimittäin kerrotaan, että Liikasen kartanossa oli jatkosodan aikana töissä inkerinsuomalainen mies. Viime vuonna Jussila haastatteli pihapiirissä aikanaan asunutta Elsa Ervastia, joka muisti kyseisen miehen.
– Se oli miehen mittainen mies, mutta ikää ei tiedetty, hän kertoi Jussilalle. Myöskään miehen nimeä ei kukaan muista.
Jussilan käsityksen mukaan mies oli ollut pidetty työmies ja oletettavasti osa Suomeen vuosien 1943–1944 aikana kuljetettujen inkerinsuomalaisten joukkoa. Sodan aikana Pietarin lähettyvillä asuneita inkerinsuomalaisia tuotiin Suomeen yli 63 000 henkeä.
– Olen kuullut, että Pudasjärvelle Karjalasta tullut Jaakkonen-niminen mies olisi tuolloin kuljettanut inkerinsuomalaisia Rajamaan kaupalle, josta heitä toimitettiin työmiehiksi eri puolelle. Ainakin Hirvaskoskella on myös ollut inkerinsuomalainen mies töissä, Jussila kertoo.
Aili Pelttari on selvittänyt Pudasjärven henkikirjoista, että Pudasjärvelle tuli tuolloin kokonaisia perheitä Inkeristä. Kirjoista löytyy tieto 22 ihmisestä, mutta joukossa ei ole yksinäisiä työikäisiä miehiä.
– Inkeriläisiä sijoitettiin myös maatilan töihin alueille, joilla ei ollut vankileirejä.
Pekka Jussila muistaa, että Liikasessa olleesta Inkerin miehestä puhuttiin joskus. Myös vanhaisä oli muistellut miehen puheita:
– Siperiaan en lähde, oli Inkerin mies sanonut.
Kylmät väreet siitä menevätkin, kun Siperia otetaan puheeksi. Miten on mahdollista, että miehestä ei jäänyt muuta muistoa kuin katkelma Siperiasta kertovasta tarinasta?
Sodan päätyttyä mies oli eräänä aamuna hävinnyt. Se oli parempi vaihtoehto kuin luovutus Neuvostoliittoon. Todennäköisesti Siperian pelko sai pakenemaan – ehkä Haaparannan kautta Ruotsiin, ehkä jotain muuta reittiä. Varmuutta asiasta ei ole.
Mutta muistoksi hänestä jäi kirjan sivu koukeroineen. Tuo paperi on nyt Jussilan aarre. Hän toivoisi, että asiasta saataisiin vielä lisää tietoa ja että sivu päätyisi arvoiseensa paikkaan näytille, esimerkiksi museoon.
Myös Parpolasta olisi hienoa, jos tutkimuksissa edettäisiin. Ehkä seuraavaksi täytyy suunnata tutkimusmatka Venäjälle Inkerinmaalle.
Inkeriläiset
Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä.
Inkeriläisten alkuperäinen asuinalue sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella Luoteis-Venäjällä.
Neuvostoliiton toimenpiteiden johdosta sekä teollistamisen ja kaupungistumisen seurauksena lähes kaikki inkeriläiset puhuvat nykyään äidinkielenään venäjää, kun vielä vuonna 1926 98 % äidinkieli oli suomi.
Inkeristä on kerätty huomattava määrä suomalaista kansanrunoutta ja -perinnettä.
Maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä sota-aikana Suomeen evakuoitiin yli 63 000 inkeriläistä. Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan.
Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista Neuvostoliittoon. Heidät asutettiin eri puolille Venäjää ja monien kohtalo oli huono.
Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovat olleet hajaannuksessa.
Lähde Wikipedia ja Suomen Inkeri-liiton kotisivut