Vaikka elämme kansanvaltaisessa Suomessa, olemme yllättävän monissa asioissa historiaperintömme vankeja.
Meillä on vielä selkeästi nähtävissä, että kansanvaltaa on olemassa ainakin kahdenlaista. Valtiollinen ja kunnallinen järjestelmä perustuu saman kansan valtaan, mutta siitä huolimatta toinen on arvokkaampi toista.
Valtiollinen valta on muinoin kuulunut erehtymättömälle hallitsijalle. Erehtymättömyyttä on perusteltu sillä, että valta on peräisin Kaikkivaltiaalta ja sen käyttäjällä on ollut erityssuhde Häneen.
Kruununvallan siirryttyä kansanvaltaiselle parlamentille ja sen luottamusta nauttivalle hallitukselle sekä virkamiehistölle on tämä erehtymättömyyden ajatus siirretty edelleen nykyaikaisempaan muotoonsa.
Tässä kulttuuri- ja lakiperinnössä elämme edelleen. Valitusmahdollisuutta on rajoitettu paljon enemmän kuin kuntapuolella mm. henkilövalintojen osalta.Kunnallinen vallankäyttö on nähty meillä enemmän erehtyvän kansan virheiden kautta.
Kunnallisen päätöksentekijän vajavaisuuden vuoksi valtaoikeuksia on rajoitettu ja mahdollisuutta vedota valituksin erehtymättömään valtiovaltaan pidetään välttämättömänä. Tämän ajattelun seurauksia olemme saaneet kokea viimeksi kuntarakennekeskustelussa.
Jos pääsisimme eroon kruunun kaikki voimaisuudesta, pystyisimme monissa asioissa helpottamaan asioiden hoitoa ja pääsisimme eroon säätelyn monimutkaisuudesta. Aloittaisimme byrokratian purkutalkoot.
Maankäyttö- ja rakennuslaki ohjaa meillä rakentamista ja alueiden varausta eri käyttömuodoille. Saamme hallituskausittain valtioneuvoston alueidenkäyttötavoitteet, jotka ohjaavat maakunta- ja yleiskaavoituksen periaatteita valtakunnan intressit huomioiden.
Kaavoituksen ja rakentamisen valinnoilla on pääsääntöisesti vaikutuksia paikallisesti ja yksilökohtaisesti. Virheidenkin maksumies löytyy kunnasta eli lähiyhteisöstä tai kiinteistön omistajasta.
Pitkien avointen valmisteluprosessien jälkeen maakuntavaltuuston hyväksymät maakuntakaavat alistetaan ministeriön vahvistettavaksi kaikkine yksityiskohtineen. Ministeriön päätös voi hyväksyä kaavan tai muuttaa sitä poistamalla yksittäisiä kohteita esim. turvesoita tai kauppapaikkoja.
Maakuntakaava on taas edellytys ja pohja kuntien yleis- ja asemakaavoitukselle. Maakuntakaavan täytäntöönpanoa eli kuntien kaavoitusta valvoo taas valtio eli ELY-keskusten alueidenkäyttöosasto.
Eli kunnallinen päätös muuttuu valtion välineeksi ja tulkittavaksi.
Maakuntienliitot ovat esittäneet Ympäristöministeriölle luopumista maakuntakaavojen alistusmenettelystä.
Valtionviranomaiset eivät katso kuntavaltuutettujen tekemää päätöstä heitä velvoittavina ja sitovina, vaikka kaavoituspäätösten lainvoimaisuus toteutuisi normaalien valitusmenettelyjen kautta. Tämä on suurin syy siihen, että esitystä ei voida viedä eteenpäin.
Alistusmenettelystä luopuminen mahdollistaisi koko kaavoitusprosessin siirtämisen kunnallisen päätöksenteon piiriin maakuntien liittojen kautta ja ELY- keskusten alueidenkäyttöosastot voitaisiin lakkauttaa tarpeettomina.
Uudistuksella olisi todellista vaikutusta normien yksinkertaistamiseen, julkisenvallan tehokkuuteen ja olennaisiin asioihin keskittymiseksi sekä alueiden vastuuseen omista ratkaisuistaan. Mutta kansan valtaa on kahdenlaista.
Olisiko läntisen Euroopan liittovaltioperinne sittenkin tasapainoisempi ajatuskehikko läheisyysperiaatteen kasvattamiseksi osaksi suomalaista julkista valtaa?
Pauli Harju
maakuntajohtaja