Taaperrellessani näitä elonpolkuja on muistojeni mattoon kertynyt sävyiltään monenvärisiä raitoja.
Muistuupa mieleeni vuodet Eiserin kehräämössä, talossa, jossa on nykyisin MediaMarket, sänkyliikkeitä ja voi sieltä päädystä ostaa ilolientäkin.
Kuusikymmentäluvulla siellä oli kehräämö, jossa karstattiin, kehrättiin, kerrattiin ja rullattiin lankoja pääasiassa mattotehtaisiin. Suurin osa työläisistä oli miehiä sekä muutama nainen ja tietysti melkein kaikki suomalaisia.
Työ oli vuorotyötä, koska pitihän kalliit koneet olla toiminnassa. Miehet olivat nelivuorossa ja me kertaaja- ja rullaajanaiset ahersimme kahdessa vuorossa. Minä urakoitsin kertauskoneella. Työ oli kyllä raskasta, mutta tulihan siinä huvi ja hyöty, koskapa ei tarvinnut lähteä kuntojumppaan tai punttisalille.
Työssä sai liikuntaa ja voimailua, kun kantoi lankapuolia koneeseen ja kiskoi koneesta täysiä puolia sekä juoksi ympäri konetta. Minä vielä pienikokoisena jouduin kurkottelemaan varpaillani, kun pujottelin lankoja pään yli oikeisiin koukkuihin. Tuli harjoiteltua vähän balettiakin aivan samalla maksulla.
Saattoihan se työympäristö olla joidenkin mielestä ankea, mutta eihän me paremmastakaan oltu tietoisia, joten olimme kait aika tyytyväisiä.
Minua kyllä monesti rassasi viikonloppujen ylityöt, koska ainoana perheettömänä naisena ne lankesivat minulle. Perheelliset naiset olivat puolisoittensa kanssa eri vuoroissa ja vaihtoivat lapset tehtaan portilla kuin viestikapulat.
Sisäilma tehtaassa oli pölyistä, mutta muu ilmapiiri oli kyllä myönteinen. Monet työkaverit olivat sodan kokeneita miehiä ja joutuneet lähtemään työn perässä Ruotsiin.
Muistiini ovat jääneet herttaiset ja vähän iäkkäämmät lankakärrärit, jotka kuljettivat materiaalia koneelle ja koneelta pois. Eritysesti mieleeni on jäänyt Paavo.
Hän oli mitä sydämellisin papparainen ja sai minut aina hyvälle tuulelle, koska häneltä löytyi aina hauskoja vitsejä ja kyseli aina vointia: ”Mitäpä tyttö?”
Paavo oli hyvin auttavainen ja huolehti etten nostelisi liian painavia laatikoita. Kuinkahan monesti sain nuhteet:
– Elä sie tyttö nostele nuita raskaita laatikoita, kun sultahan voi mennä lapsentekovehkeet pilalle. Tule sie mulle narisemaan, niin kyllä mie nostan.
Minähän selitin olevani vannoutunut vanhapiika ja totesin moisten vehkeiden olevan aivan turhia. Ei se Paavo oikein uskonut minun vanhanapiikana pysyvän ja oikeassahan tuo oli. Ei käynyt edes mielessä, että olisin juoksuttanut lankakärräreitä nostelemaan minulle laatikoita, koska näin heidän työtaakkansa ja kiireensä.
Eräs Suomen itsenäisyyspäivän ilta jäi kyllä pysyvästi mieleen. Olimme iltavuorossa ja Paavo sanoi seuraavasti:
– Tänäpäivänä se on Suomen itsenäisyyspäivä. Mie oon monesti miettiny, että tappelinkohan mie turhaan viis vuotta rintamalla, kun keripukki vei siellä vielä hampaatkin suusta. En mie muuten, mutta kun on vähän hankala keretä syyä evväät vartin kahvitauolla.
Tämän Paavo totesi ilman katkeruuden hiventäkään. Oli ilmeistä, että Suomessa ei ollut varaa hankkia purukalustoa ja täällä Ruotsissa ei osannut kieltä, jotta olisi voinut mennä hammaslääkäriin.
Olin silloin alle kaksikymppinen tytön hupakko, joka ei paljoa mistään ymmärtänyt, mutta jätti se kyllä pysyvän muiston. Tästä kokemuksesta minulle syntyi syvä kunnioitus ja kiitollisuus veteraaneja kohtaan. He eivät olleet pelkästään sotasankareita vaan myös arjen sankareita.
Aina, kun kuulen laulun Veteraanin iltahuuto, tulee kyyneleet silmiini, kun muistelen näitä hienoja työkavereita. Tulee ajatus, että jäiköhän se isänmaa heille vähän velkaa.
