Ella Sinikka Nurmela syntyi Pudasjärvellä talvisodan syttymisen vuonna 1939. Äiti oli kertonut Ellalle sodan alkamisen tunnelmista näin:
”Sitä yötä en unohda koskaan, kun tuotiin sana, että isän on aamulla lähdettävä rintamalle. Kun aamulla saattelimme isää, takertui 2-vuotias Kauko lähdön hetkellä lujasti isään ja itki tuskaisesti.”
Sota muutti suunnitelmat, tulevaisuus oli tuntematon. Isä oli ehtinyt kuokkia pienen peltopalasen uudelle asutustilalle Pärjänsuolle, jonne vasta muutimme. Isänmaan kohtalo tuli nyt tärkeimmäksi.
Ellan muistikuvat sota-ajalta liittyivät jatkosodan vuosiin. Kotona Linnukka-ahossa oli silloin äiti ja neljä pientä lasta, Ella toiseksi vanhin. Navetassa oli muutama lehmä.
Pienestä pitäen pienet lapset joutuivat tekemään fyysisesti liian raskaita tehtäviä. Lisäksi lapset näkivät yhden velipojan kuoleman kotona, kun isä oli poissa kaukana rintamalla. Äidin ja sisarusten suru kotona oli suuri ja sanaton. Murheellinen isä toi rintamalla itse tekemänsä pienen ristin poikalapsensa haudalle.
Pommikoneiden jyrinä kuului meille asti. Lapset istuivat pöydän alla piilossa sydän pamppaillen. Lentokoneen ääntä Ella kertoi säpsähtävän myöhemminkin - ääni merkitsi uhkaa ja herätti pelkoa. Sota loppui aikanaan. Äiti ja lapset olivat lähdössä jo evakkoon, kun tuli viesti, että ei tarvitsekaan. Isä tuli vihdoin kotiin.
Diakonissaksi Ella valmistui vuonna 1962. Ensimmäinen työpaikka oli Posiolla, sen jälkeen hän pääsi Pudasjärven seurakuntaan, missä olikin työssä eläkkeelle saakka. Aluksi työkenttänä oli koko laaja pitäjä. Kohderyhminä lapset, nuoret, vammaiset, vanhukset.
Esimerkiksi erään joulun aikaan oli ollut valtaisa vaate- ja avustus-tapahtuma. Vaatelasteja oli saapunut isoilla rekoilla, postista ja rautateiltä. Laitoksissa olevat odottivat omia joulupakettiaan. Pyytäjiä oli ollut joka aamu jonoksi asti oven takana, myös kirjeitse ja puhelimitse lähestyttiin.
Ella teki työtä kahdeksan vuotta ilman omaa autoa. Linja-autolla, suksilla, pyörällä ja jalkaisin oli liikuttava. Hän näki valtavasti hätää ja ahdistusta kaikkien ikäryhmien parissa. Leiri- ja opetustyö sinänsä vaati kouluttautumista. Kirkko alkoi järjestää täydennyskoulutusta ja työnohjausta, mitkä tulivat tarpeeseen.
Keskusteluavun tarve oli seurakunnassa valtaisa. Työntekijän oma persoonallisuus oli tärkeä työväline diakonissan tehtävässä. Myöhemmin Ella kouluttautui vielä psykiatriseen erikoissairaanhoitoon 1980-luvulla.
Henkisesti raskaan työn vastapainoksi Ella tykkäsi illoin hiljentyä kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hänen kirjoituksiaan myös julkaistiin pyydettynä eri lehtiin.
Piilopirtti, oma pieni mökki, oli Ellan levähdys- ja itsensä kokoamispaikka. Siellä oli rauhallista aikaa koota ajatuksiaan. Eläkkeelle jäätyään hän oli vielä terve ja kädet toimivat. Kirjoitusten lisäksi hänen kynänsä piirsi herkän kauniita piirroksia.
”Hyviä uutisia: talitintti laulaa jo kevättä! Aurinko on paistanut ja innostanut käymään Piilopirtillä. Siellä talitintti tuli ihan terassin lähelle titityytänsä laulamaan ja kertomaan, että pesäpaikkaa tässä taas katsellaan. Se tietää kevättä.
Minulle keväthullulle kevät on aina parasta aikaa. Halajan nähdä taas kerran joutsenten tulon, kuulla Piilopirtilläni taivaanvuohen mäkätyksen, peipposen viserryksen ja tietysti kirjosiepon kirkkaan tiuskutuksen. Ja siihen kevääseen ei ole enää pitkä matka!”
Ella oli kevät-, luonto- ja runoihminen, vakituinen soittaja radion luonto-, runo- ja klassisen musiikin ohjelmiin.
Hänen kirjoituksiaan sai lukea useista eri lehdistä, kuten Lasten Siioni, Päivämies, Iijokiseutu, Palvelun Poluilta ym. Viimeksi mainitun lehden toimituskuntaan kuuluneena hän kirjoitti otsikolla ”Tähdenvälejä” useiden vuosien ajan:
”Oletko ehtinyt kuunnella tänä kesänä lintujen laulua, tuulen huminaa ja sateen ropinaa ihan kaikessa rauhassa? Oletko nähnyt pientä vanamon kukkaa, metsätähden puhtautta, perhosen lentoa? Oletko tuntenut sieraimissasi kielon ja tuomen tuoksun?
Jos et niin miksi? Onko sinulla ollut kiire? Meidän ei tarvitsisi liikaa murehtia näistä ajallisista asioista. Muutoin jää paljon kaunista kokematta ja näkemättä. Saamassani pienessä sinisessä kortissa oli hyviä ajatuksia, mm. tämä: Tärkeintä ei ole täysi pakastin talven varalle, vaan mielessä kesä, sen tuoksut ja värit, veden ja tulen ääni ja lintujen aamusoitto ...”
Piilopirtin tuvan laverilta Ella näki koivujen hennot, tuulessa huojuvat oksat ja sinisen aurinkoisen taivaan - se oli hänen mielensä maisema herkimmillään.
Hiihdellessään vaaroilla keväinen luonto esitteli ihmeitään: hangen alta kuuluivat puron solinat, jäähelmet loistivat puiden oksissa ja lintujen laulut:
”Koko aamun linnut ovat laulaneet, pihapiiri helisee ja soi. Nyt kuulen pajulinnun, peipon, kirjosiepon, västäräkin ja monen muun pienen siivekkään ääntä.
Pääskyset halkovat ilmaa, sujahtavat välillä tallin edessä ja menevät sitten tyhjän ladon orsille pesäpaikkaa tutkailemaan ja visertävät ja visertävät ...
Haapojen ja koivujen välistä näkyy sinertävä, autereinen järven selkä, jota osittain vielä peittävät jäät. Talvi oli ankara ja kevät kylmä ja pitkä. Eilen ja tänään tuli vihdoin kesä. Tuuli on ihanan lämmin ja aurinko paistaa.”
Lieneekö mistään sepitetty niin paljon runoja, lauluja ja sävellyksiä kuin joulusta? On monenlaista joulun viettoa ja viettäjää, joku vankilassa tai kodittomana, joku sairaalan vuoteella tai muussa hoitopaikassa.
Kaamoskuukausien keskelle joulu on tervetullut juhla-aika. Sitä se oli aikanaan myös seurakunnan työntekijöille. Joulun aikaan eräässä Palvelun Poluilta lehtiartikkelissa Ella runoili:
”Katso talvi pudottaa ikkunain eteen valkean verhon. Tuhannet pienet silkkikellot koskevat ruutuun hiljaisuutta hennommin ...”
Kaksi vuotta sitten saattelimme Ella-siskon Pudasjärven hautausmaalle. Vaikea sairaus oli vienyt häneltä viimeisten vuosien aikana terveyden ja voimat sekä liikunta-, kirjoitus- ja puhekyvyn. Viimeisiin muisteluihinsa hän oli kirjoittanut E. Tuomaalan sanoihin Y. Koskimäen säveltämän laulun Iltakellot, josta tässä viimeinen säe:
”Soi iltakellot vuorotellen meille. Se järjestys on suuren mestarimme. Vaan lepopäivä kirkas seesteinen on Herran kansan juhlaa ikuisesti.”
Sen perään Ella oli kirjoittanut:
”On kuin jo kuulisin sydämessäni iltakellojen soiton. Iltakellot soivat vuorotellen meille. Taivaan Isä ohjaa muuttolintunsa perille.
Hän on luvannut: niin kuin sinun päiväsi, niin on voimasikin oleva. Ikuisen suven maassa on lepopäivä kirkas ja seesteinen. Seesteisessä säässä on hyvä olla, mihinkään ei ole enää ikävä.”