Näyttääkö talon pihan poikki kävelevän nainen? Onko se talon emäntä toimissaan? Mielikuvitus saa vallan helposti, kun tulen mökkinaapurini kartanolle Iijokivarressa.
Talon pihapiiri kasvaa korkeaa heinää, osa piharakennuksista on kallellaan. Päärakennus seisoo Iijoen törmällä niin komealla paikalla, että sydänalaa vihlaisee, kun kuvittelee näkymän aikana, jolloin taloa asuttiin ja peltoja viljeltiin.
Ajatus kulkee taloa asuneen perheen luo. Kuinka paljon työtä tässäkin pihapiirissä on tehty. Kuinka on aherrettu peltotöissä, karjan kanssa, metsätöissä, pidetty rakennukset kunnossa. Sitten lapset ovat lähteneet maailmalle ja vanhat kuolleet. Pihamaa on hiljennyt.
Autiotalot tuntuivat lapsena pelottavilta ja niihin kiellettiin menemästä. Edelleen asumaton talo näyttää niin hylätyltä, ettei minua houkuta mennä huoneisiin kurkkimaan. Toisaalta mieli tekisi piirrellä menneen ajan elämää ja selvittää talon tarinaa.
Talonpaikkoja on hylätty maailman sivu. Hirsitalot tosin siirrettiin usein jatkamaan elämäänsä uuteen paikkaan: kuivatun Hetejärven rannalta Pajalasta siirrettiin talo Uuteentaloon, Rukoperältä osa taloa Sammakkolammen rantaan.
Omassa pihassamme on Arkalan Mastolan kestikievarin vanha hevostalli ja navetta on Viinivaaran Lakkaniemestä siirretty savottakämppä.
Vaikka hirret ovat niukkuuden ja säästäväisyyden aikana kierrätetty, ovat jäljellä pihamaat, kartanot, joissa on jokunen rakennus tai vain kivijalka. Edelleen on mahdollista kuvitella ihmiset arkiaskareissaan. Luonto tosin valtaa vääjäämättä ihmisen kerran raivaamaa takaisin itselleen.
Kodin, kaupunginosan tai kokonaisen kaupungin hylkääminen johtuu elämän edellytysten ja elinkeinojen sekä joskus luonnonolojen muutoksesta.
Kaivoskaupunki tyhjenee pikkuhiljaa, kun kaivostoiminta loppuu. Maailmantalous muuttaa suhdanteita niin, että Yhdysvaltojen entinen autojätti Detroit muuttui osin autiokaupungiksi. Amerikassa kultakuumeen jäljiltä jäi autioitumaan pikkukaupunkeja.
Monen modernin raunion ympärillä on nykyään turismia: autioituneet rakennukset ja ympäristöt kiinnostavat kasvavaa joukkoa ihmisiä. Rähjäromantiikka kiehtoo – on jännittävää päästä paikkaan, jossa aika on pysähtynyt.
Googlaamalla ”autiotalot” tai ”modern ruins” saa esimakua tästä trendikkäästä harrastuksesta.
Maailma muuttuu ja vanhoja rakennuksia jää jatkuvasti tarpeettomaksi. Kaupungeissa näille tiloille kehitellään usein muuta käyttöä: kulttuuritiloja, oppilaitoksia, asuntoja.
Syrjässä olevat rakennukset jäävät usein rapistumaan paikalleen, ja ne päätyvät lopulta purettavaksi, kuten Martinniemen vanhan sahan piippu menneenä talvena. Mutta ei muutos ole aina helppo.
Englannin vilkkaimpiin satamakaupunkeihin kuulunut Liverpool on 1800- ja 1900-lukujen kukoistuksensa jälkeen hieman rähjäinen ja vasta puhkeamassa uudelleen kukkaan.
Siellä mietitään esimerkiksi, mitä tehdä aikanaan maailman suurimmille tiilirakennuksille, jotka olivat varastorakennuksia tupakkapaaleille: huonekorkeus on niin matala, ettei asuntorakentaminen onnistu.
Hylätyissä paikoissa on mielestäni aimo annos haikeutta ja surua. Sukupolvien uurastus ja rakentaminen ovat rauenneet tyhjäksi.
Väkisin tulee mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjan avauslause: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva…”
Mitenkähän lopettaisi Linna tarinansa nyt? Jos alussa oli suo, kuokka ja mies, mitä on lopussa? Olisiko Koskela edelleen asuttu, vai olisiko se Akseli Koskelan jälkipolven lomapaikkana?
Vai kirjoittaisiko Linna vanhasta torpasta, joka töröttää autiona nevan laidalla odottaen väistämätöntä? Pihan poikki kävelisi enää vain suolta koikkelehtinut hirvi.