”Lunta tulvillaan on raikas talvisää” lauletaan joululaulussa – ja hyvä niin. Loputon valkeus ympärillämme on kuin luonnon lupaus päättymässä olevasta pimeydestä, joka nielaisee takuuvarmasti meidät suomalaiset kesänlapset kitaansa vuodesta toiseen.
Lokakuun hämärryttyä sukellus märkään ja pimeään loppusyksyyn on aina hyppy tuntemattomaan. Kesän kuntouttamana suomalainen tulee ajatelleeksi, että tämä on vain yksi vuodenaika – nyt tulee talvi, sitten kevät ja kesä.
Marraskuussa pimeä alkaa painostaa, päivä lyhenee. Silloin jo miettii, voiko tämä tästä enää lyhetä, kunnes joulukuu todistaa, että kyllä voi: kohta ei ole jäljellä kuin pari tuntia päivää, ja loppu on hämärää ja pimeää.
Tuossa pimeän hiipiessä alkaa moni toimia automaattiohjauksella. Ihmismielen autopilot alkaa rakentaa askelmerkkejä turvaamaan jaksamistamme.
Ensimmäinen etappi on jouluvalot, joita nykyään kutsutaan onneksi jo kaamosvaloiksi. Kyllä marraskuussa pihat ja kodit saavat lisävaloa, olkoonkin että valo tulee sähkölampuista. Sen myötä odotetaan joulukuuta ja pitkän arjen katkaisevaa joulua.
Jokaisessa kodissa ja suvussa on omat askelmerkkinsä, joilla edetään läpi pimeyden. Joulunaika on toisinaan liiankin tiheään valmiiksi askellettu.
Britanniassa asuva serkkuni laittaa jouluvanukkaan (christmas pudding) muhimaan tiettynä päivänä joulukuuta. Eräs entinen apteekkari kirjoitti joulukorttinsa polttaessaan itsenäisyyspäivän kynttilöitä apteekin ikkunoilla. Eräs oululainen opettaja purkaa joulun pois 27. joulukuuta, heti Tapanin päivän jälkeen.
Meidän perheessä Mauri Kunnaksen Joulukirja kaivetaan piilosta jo joulukuun alussa ja viimeisenä viikonloppuna ennen joulua on tullut tavaksi rakentaa piparkakkutalo.
Perinteet pelastavat loppuvuoden. Perinteiden askelmerkit vievät meidät pimeimmän kauden halki yhtä varmasti kuin kotimetsän tuttu polku.
Kaikki kuopat ja juurrakot ovat muistissamme, osa niistä hiukan harmittaa, toisaalta joku kohta polkua tuntuu erityisen mukavalta. Perille sitä polkua pääsee silti aina.
Talvipäivänseisauksen ohi nuo merkit kuitenkin vievät, joka vuosi. Tämän vuoden talvipäivänseisaus on 21. joulukuuta. Aurinko nousee Pudasjärvellä 10.31 ja laskee 13.50 – päivänvaloa saamme siis reilun kolme tuntia.
Siitä päivä alkaa todellakin pidetä: tosin ensin vain viisi minuuttia viikossa, maaliskuussa jo kuusi minuuttia vuorokaudessa. Onneksi talvipäivänseisausta seuraavat joulu ja heti kohta uusivuosi, ja pari viikkoa hurahtaa kuin siivillä.
Joulunseudulle on jokaisella meillä omat merkityksemme. Joskus muuta kuin uskonnollista joulunviettoa sanotaan kaupalliseksi jouluksi. Mielestäni perinteet, yhdessäolo ja rauhoittuminen ovat ensiarvoisen tärkeitä, oli niiden taustalla minkälaiset arvot tahansa.
Ja tuo kauan odotettu valo tulee meidän luo eri asioista: joku odottaa jouluaattoa, joku joulunpyhiä ja niiden uskonnollista sanomaa ja jollekin autuus koittaa, kun hössätys ja pyhät ovat ohi, ja koittaa tammikuu.
Tammikuussa, ja viimeistään helmikuussa, voi turvallisesti poiketa tutulta kotipolulta. Suuntana voi pitenevässä päivänkajossa olla vaikka umpihanki.