Asuessani Ranskassa ystäväni tottuivat jakamiini siltakuviin. Rakastan silloilta avautuvia maisemia, ja Pariisin 37 siltaa antavat niiden ihailuun oivan mahdollisuuden.
Useimmat ottamani kuvat olivat päivittäin käyttämiltäni kolmelta tai neljältä sillalta. Siitä huolimatta otokset ovat varsin erilaisia, sillä sillalta katsottaessa näkymät muuttuvat nopeasti: valon välkähdys veden pinnasta, rantojen kasvillisuus ja taivaan värit muokkaavat avointa maisemaa jatkuvasti.
Sillat ovat muutoinkin lempipaikkojani. Niiden avulla pääsee rannalta toiselle ilman venettä. Olen parantumaton maakrapu, jolla vielä yli 20 saaristolaiskesän jälkeenkin on vaikeuksia astua sulavasti veneeseen ja sieltä pois.
Lapseni katsovat kärsien toisiinsa, kun äiti rantautuu. Tykkään kyllä uimisesta ja veneellä matkaamisesta, mutta rannat ja laiturit ovat minulle huteraa maaperää. Sillat, sitä vastoin, ovat ystäviäni.
Myös vertauskuvallisesti sillat ovat hienoja. Ne ovat osapuolia yhdistäviä tekijöitä ja linkkejä erityisryhmien välillä. Eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat joskus kohdata helpommin keskellä siltaa.
Sillanrakennus on tärkeää monessa toiminnassa, oli sitten kyse insinööreistä, humanisteista tai vaikkapa hammaslääkäreistä. Jopa aaseilla on omansa.
Kun Pudasjärvellä puhuu silloista, on pakko puhua myös sillankaiteista. Sunnuntaisella kävelyretkellä eteeni avautui upea alkusyksyn ruskamaisema. Nappasin kuvan kännykälläni, ja siitä tuli kaunein ottamani siltakuva.
Tämä maisema on pudasjärveläisessä arjessa piilossa betonikaiteiden takana, mikä ihmetyttää minua, ja muitakin. Klaus Bremerin mielipidekirjoitus Iijokiseudussa 11. heinäkuuta siihen tulleine kommentteineen ovat vain yksi esimerkki.
Ymmärrän hyvin, että kyse on turvallisuudesta, enkä vähättele sen tarvetta. Eräs nuorista pudasjärveläisystävistäni on todennut, että hänen koulutiensä tuntui heti paljon turvallisemmalta, kun kaiteet rakennettiin.
En halua muuttaa koulutietä turvattomammaksi, mutta kysyn, eikö muunlaisia ratkaisuja ole? Itse voisin keksiä aika montakin, mutta valitettavasti en ole siltainsinööri.
Ympäristön merkitys ihmisen hyvinvoinnille on kiistaton tosiasia. Sykähdyttävästä maisemasta voi ammentaa elinvoimaa ja positiivista energiaa. On totta, että pyörällä tai jalan kulkiessa Iijokea voi sillalta ihailla, ainakin yhteen suuntaan.
Suuri osa paikkakuntalaisista kulkee kuitenkin keskustan ja kodin väliä autolla, eivätkä he pääse nauttimaan näkymästä koskaan.
Kaiteiden toinen merkittävä haittapuoli on, että Pudasjärvi hurahtaa matkailijoilta ohi ilman minkäänlaista positiivista muistijälkeä.
Kaunis Iijoen maisema olisi mielestäni Pudasjärven keskustan vahvin markkinointivaltti, mutta se on toistaiseksi pimennossa. Tuo valtti olisi järkevää kaivaa esiin ennen kuin Pohjolan suuntaan nyt niin myönteisesti puhaltavat matkailutrendit joskus kääntyvät.
En tiedä miten betonikaideratkaisuun on päädytty, eikä sitä mielestäni kannata edes puida. Olisiko aika nostaa kissa pöydälle, ja katsoa yhdessä siltainsinöörien kanssa, miten ja millä investoinneilla betonikaiteet voitaisiin pikimmiten korvata paremmalla vaihtoehdolla?
Olen varma, että vaihtoehtoja on.