Pienet lapset osaavat elää hetkessä. He kiinnittävät huomionsa nopeasti kohti uutta, kun jotain tapahtuu heidän ympärillään. He tarttuvat leluun kiinni sen suurempia miettimättä ja nauravat aidosti, kun tutut kasvot ilmestyvät näköpiiriin.
Vanhemmaksi varttuessa ajan käsitys muuttuu. Alamme helposti miettiä, mitä tulikaan tehtyä tai mitä pitäisi tehdä. Elämme menneessä ja tulevaisuudessa, mutta emme välttämättä osaa pysähtyä hetken vietäväksi samalla tavalla kuin nuorempana.
Aika kontrolloi arkista elämäämme: on aika herätä, tehdä päivän askareet, syödä, nukkua ja taas herätä. Pidemmällä aikavälillä jaottelemme rytmiämme päiviin, viikkoihin, kuukausiin ja vuosiin. Välillä tuntuu, että täytämme kalenteria kuin peläten ”turhaa aikaa”.
Ajan valta ja ajan kulumisen tietynlainen ymmärrys ovat yksi niistä tekijöistä, jotka erottavat ihmisen muista eläimistä.
Tosin myös ihmisten kesken käsitykset ajasta vaihtelevat: kierrämmekö ympyrää aina uudestaan ja uudestaan vai etenemmekö vain suoraan kohti tulevaisuutta? Mitä aika oikeastaan edes on?
Kulttuuri- ja henkilökohtaisista eroista johtuen ihmiset suhtautuvat aikaan eri tavoilla. Se mikä tuntuu toisesta ikuisuudelta, voi olla toiselle vain lyhyt jakso elämän polulla.
Elämän merkittävinä hetkinä kuitenkin pysähdymme tai ainakin meidän olisi syytä pysähtyä. Hetkessä saatamme kadottaa ajantajun ja antaa tajunnalle luvan vain elää juuri siinä ajassa.
Tällaiset pienet, jopa taianomaiset hetket ovat kultaisia aikoja – niitä kannattaa vaalia ja niitä kannattaa tavoitella, samalla tavoin kuin lapsen katse etsii rakastavia kasvoja.
Viime viikolla sain tavata satavuotiaan, ihastuttavan rouvan. Satavuotiaan kanssa jutellessa aika unohtui, mutta kun tuokio oli kulunut, huomasin miettiväni aikaa.
Sata vuotta on ihmisen mittapuulla pitkä aika.