Mitä tehdä, kun pöydässä läheisen paikka on tyhjä? Kun tuntuu, ettei surulle ole ymmärtäjää tai kaikkiin kysymyksiin vastauksia.
Pudasjärvellä voi osallistua sururyhmään, jossa kaikista tunteista saa puhua luottamuksellisesti, saman kokeneiden kesken.
– Suruun liittyy monenlaisia tunteita. On lupa tuntea myös iloa, helpotusta tai vihaa, diakoni Helena Koivukangas ja diakonissa Eeva Leinonen vapauttavat.
He pitivät yhdessä ensimmäisen sururyhmänsä Pudasjärven seurakunnassa viime syksynä.
14. maaliskuuta, Pudasjärven seurakuntakeskuksessa, aloittaa jälleen uusi vertaistukiryhmä läheisensä kuoleman kautta menettäneille.
Sururyhmässä ihminen oppii tunnistamaan ja nimeämään tunteensa. Hän myös näkee, että ei ole vääriä tunteita, vaan suru on monimuotoista, ristiriitaistenkin tunteiden ristiaallokkoa.– Suruun ei ole muuta lääkettä kuin puhuminen ja aika, Koivukangas tietää. Hänen mukaansa surutyö on pitkä prosessi:
– Suru ei lopu hautajaisiin, niin kuin monesti luullaan, vaan siitä surutyö vasta alkaa. Onneksi siitä, mistä pystyy puhumaan, myös selviää.
Sururyhmän kokoontumisia on kevään aikana kuusi kertaa, ja ne ovat seurakuntakodilla.
– Ryhmäläiset ovat tavanneet vielä varsinaisten tapaamiskertojen loputtuakin, niin tärkeää vertaistuki on heille ollut. Lisäksi järjestämme vielä yhden tapaamisen sitten, kun kokoontumisten loppumisesta on kulunut aikaa, Koivukangas lupaa.
Sururyhmä on sopii parhaiten sellaisille, joilla läheisen kuolemasta on kulunut vähintään kolme kuukautta ja enintään kaksi vuotta.
Ryhmän vetäjien mukaan kyseinen aika on herkkyyskausi surutyölle:
– Liian aikaisin ihminen on shokissa, eikä ole vielä valmis. Kahden vuoden jälkeen taas vertaistukeen ei ole enää niin suurta tarvetta, seurakunnan työntekijät pohtivat oikean ajoituksen taustaa.
Surua on monenlaista, ja jokainen kokee ja käsittelee tunteita omalla tavallaan. Oli suru millaista tahansa, surevan ei ole hyvä olla yksin.
– Ennen vanhaan ihmiset kohtasivat surun yhteisönä. Naapuriin mentiin puhumaan asiasta. Nykyisin suru on tabu, ja surevaa saatetaan vältellä. Toisen surua ei osata kohdata, Koivukangas pohtii.
– Ei pitäisi käydä kiireellä lohduttamaan. Silloin tulee usein sanottua hätäisesti ajattelematonta. Hiljainen läsnäolo on usein parempi alku, Leinonen lisää.
Ryhmän vetäjät ovat sitä mieltä, että sureminen on hyvästä, sillä tunteiden käsitteleminen hoitaa ihmistä:
– Surematon suru voi koteloitua siten, että se nousee uusien menetysten kohdatessa jälleen pintaan, entistä voimakkaampana.